Ilta Palmun varjossa

Wanha rouwa juhlisti vapunaattoaan perinteisellä ylioppilaiden lakituksella Turun Taidemuseonmäellä sekä yllättäen nautiskellen illan teatteriannista komisario Palmun seurassa. Kyseessä oli erehdys. Siis Komisario Palmun erehdys.

Loikataan kuitenkin aimo askel menneisyyteen, rouwan lapsuuteen 60-luvulle. Sieltä löytyy selittäviä tekijöitä sille, miksi Palmu miehistöineen on rouwan ikäpolvelle ihan tietynlainen ilmiö.

Kuusikymmenluvulla putkitelevisio oli arvoesine olohuoneen paraatipaikalla, eikä joka perheellä ollut siihen aluksi varaakaan. Kahdelta mustavalkokanavalta lapset katsoivat Ivanhoeta ja RinTinTiniä sekä kotimaista Sirkus Papukaijaa. Suomi-filmit, ne aiemmin vain elokuvakankaalla nähdyt, olivat heille kurkistus aikuisten maailmaan, rakkauksineen ja juonitteluineen. Tutuiksi tulivat kaunottaret Ansa Ikonen, Eeva-Kaarina Volanen ja Salon oma tyttö Helena Kara. Salaa unelmoitiin komeista tai hauskoista miesnäyttelijöistä, kuten Joel Rinne, Matti Ranin tai Leo Jokela. Kotimaisia murhamysteereitä ei ollut tarjolla. Matti Kassilan Palmu-elokuvat kehittyivät aikansa ilmiöiksi, joista rouwan ikäpolvi varmasti muistaa filmit Kaasua, komisario Palmu, Tähdet kertovat sekä Vodkaa, komisario Palmu.

Mikä Waltari kirjoitti mysteerinsä 50-luvulla ja ne filmatisoitiin vuosina 1961-69. Rouwan wappuaattona näkemä Turun Kaupunginteatterin tuotanto kopioi kiusallisen suoraan filmiversiota. Näytelmän dramaturgia on Joel Elstelän, joka on lähisukua kirjailijalle. Hänellä ovat siis oikeudet kirjaan ja sen käsittelyyn. Rouwa aikoo nyt kritisoida esitystä hampurilaisperiaatteella: kerroksittain vuorotellen hyvää,.huonoa ja hyvää.

Hienoa on se, että Waltaria pidetään edelleen ”tapetilla” ja hänen monipuolisuuttaan kirjoittajana arvostetaan. Hän kirjoitti romaaneja, novelleja, näytelmiä ja jopa runoja. Hän myös laati tutkielmia eri aloilta. Tämän lisäksi Waltari opiskeli teologiaa, käänsi kirjoja, työskenteli kustannustoimittajana, kirjallisuusarvostelijana, aikakauslehden toimittajana ja jopa radioäänenä. Hän itse sanoo omaksi ”ohjelmakseen” yksilön vapauden ja suvaitsevaisuuden ja haluaa mukaan myös hiukan ”kaunista turhuutta, jotta ihminen jaksaa elää”. Nämä tiedot löytyvät käsiohjelmasta.

Miinuspuolelle wanha rouwa sijoittaa mm. yleisön kosiskelun repliikeillä, joissa viitataan Palmu-elokuviin: ”Tähdet kertovat, komisario” ja ”Kaasua, komisario Palmu”. Iso osa yleisöstä riemastui näiden kohdalla. Saivathan he maistella hetken kulturelleina olemista. ”Tämän minä tiedän!”

Ravintola Kämpissä Palmun apulainen Kokki tempaisee estradille Leo Jokelan ainoaksi julkiseksi lauluesitykseksi tiedetyn ”Mustat silmät”. Näyttelijä Aromaa kopioi Jokelan kyynärvarren heilutuksen viimeistä senttiä myöten. Vikahan ei ole hänen vaan Panu Raipian ohjauksen. Wanha rouwa ei ole vaikuttunut. Taneli Mäkelän esittämä Palmu jää gestiikaltaan kovin yksiulotteiseksi. Hän on Palmu vain äänensä voimin. Vihonviimeisen kohtauksen loppukuva jää kaihertamaan rouwan sielua. Siinä Palmu - siis Mäkelä - esittää filmistä tutun loppuvirnistyksen yksinään yleisölle, vanhan neiti Amalia Rygseckin kohtalokas sateenvarjo edessään. Muu yleisö repeää suosionosoituksiin. Wanha rouwa muistelee Taneli Mäkelää 80-luvun sketsi- ja komediasarjoista. Niissä hän kyllä pääsi kunnostautumaan ansaitsemallaan tavalla.

Wanha rouwa olisi kaivannut tarinaan mukaan kirjasta löytyvät kuvaukset Palmuun kohdistuvasta  lahjontayrityksestä sekä viittaukset Rygseckien / Rykämöiden perinnölliseen hulluuteen. Kukapa niitä olisi kertonut, kun konsernin johtaja, vanha ukko Gunnar R. oli kirjoitettu näytelmästä ulos.

Jotta lukijalle jäisi nyt kuitenkin hyvä mieli, on aiheellista lopuksi kehua näytelmän onnistuneita osioita. Kimmo Rajalan esittämä hovimestari Veijonen eli Batler on hieno roolityö alusta loppuun, gestiikaltaan ja rytmiltään. Pieni huomautus olkoon se, ettei käsikirjoitus anna hänen ”vedättää” isäntäväkeään samassa mitassa kuin Waltari tekee kirjassa. Se olisi ollut herkullista.

Ohjaaja Panu Raipia on onnistunut  1950-luvun epookin luomisessa, apunaan puvustaja Tiina Valkama ja lavastaja Jani Uljas.  Eero Auvisen äänimaailma kruunaa mysteerin, samalla kun Petri Suomisen valosuunnittelu marssittaa yleisön eteen tarinan takautumia toisensa jälkeen.

Wanhan rouwan ystävä Heikki Saarinen (upeat roolit  Salon Viulunsoittajassa ja Suurenmoisessa) teki puusepän työharjoittelunsa juuri Aimo Rykämön kylpyhuoneen rakentamisessa ja tuo ihmeellinen kääntönurkkaus ammeineen ja takkoineen toimii kuin unelma.

Onko aika ajanut Palmujen yli? Miten teatteri voisi tuottaa mysteerin omin ainutlaatuisin keinoin, ei filmiä kopioiden?  Nuori yleisö on tutustunut nykyteeveen tuotantoihin, Sherlock Holmesiin, Poirotiin, Miss Marpleen, Vera Stanhopeen  ja mitä niitä kymmeniä rikossarjoja nyt onkaan. Ne tehdään filmikuvauksen ehdoilla. Ne eivät ole teatteria. Teatteri on yleisön kohtaamista tietyssä hetkessä ja ohikiitävässä toiminnassa. Yksikään näyttämöesitys ei ole edellisensä kaltainen, toisin kuin filmi, joka on se yksi ja sama jokaisella katselukerralla.

Tässäpä haastetta seuraavan Palmu- teatteriesityksen ohjaajalle. Wanha rouwa on valmis vastaanottamaan sen.Sitä odotellessa.

Knalli vaan ei sateenvarjoa