Dortsu, Clertsu ja Cossu

Wanhan rouwan ympärille on muodostunut teatterille intiimi piiri ystäviä ja samalla Suurenmoisen roolihahmoja. Dorothy -  tuttavallisesti Dortsu vaan - on Florencen, tässä tapauksessa Flossien lojaali uskottu suloisine puudeleineen. Häntä esittää paikallisessa musiikkimaailmassa ja muuallakin tunnettu kitaristi-laulaja Minna Ora. 

Dortsu on Flossien oikea käsi, pyyteetön vaivannäkijä, joskin kypsäksi naiseksi melkoisen vapaamielinen hepsankeikka. Siinä missä Flossien kielenkäyttö on ylisanoilla makustelua ja maalailua, Dortsu puhuu asiaa arkiseen, hiukan töksähtelevään tyyliinsä. He kaksi täydentävät ja myös tarvitsevat toisiaan. Dorothy on aikaansaava mutta rahaton, Florencella on varoja ja ideoita muttei taitoa toteuttaa niitä.  Dortsu on piireihin noussut keskiluokkainen sinkku, mikä ei -40-luvun Amerikassa ollut aivan itsestään selvää. Molemmat hyötyvät toisistaan, wanhan rouwan mielestä mukavalla ja toisiaan arvostavalla tavalla.

Clertsu eli poikaystävä StClair on pesunkestävä britti Amerikassa. Sen huomaa hänen ”stiff upper lip”- puhetavastaan. Mitenkä muulla tavoin tuo epäonnistunut Shakespeare-näyttelijä voisikaan tuoda esille erinomaisuuttaan! Hän on rahaton poikaystävä (sic!) mutta siitä huolimatta Florencen suojelija ja tukija. Hän haluaa olla osallinen voitoissa mutta myös tappioissa ja Flossie rakastaa häntä omalla wanhan naisen leikittelevällä tyylillään. Clertsu on humoristi ja mukavan säyseällä tavalla naisiin menevä vilkkusilmä. Ei haittaa! Florencelle on tärkeää hänen lojaalisuutensa ja kykynsä ymmärtää ailahtelevia mielialoja. 

Wanha rouwa ihailee Heikin taitoa rakentaa Clertsua kohtauksiin. Hahmo on milloin teatraalinen, maalaileva, milloin koulittu, hienosteleva, ylimielinen tai imagohakuinen mutta kuitenkin samaan aikaan erittäin sympaattinen. Ohjaaja- Joonas tietää mitä hän haluaa mutta kuulee myös työryhmän ajatuksia ja ehdotuksia. Yhteistyö on saumatonta ja hauskaa. Wanha rouwa nauttii spontaaneista naurutuokioista, joita pakosta syntyy komediaa tehdessä. 

Cossu eli pianisti-Cosme on kuin Clertsun vastakohta. Vaatimaton ja realiteetit tunteva. Hänen puheensa on lyhyttä, myötäilevää, varautunuttakin. Mitä muuta kuin varovainen voisi nuori, vasta karriääriä luomassa oleva muusikko olla? Florence on hänen työnantajansa, jota hän kunnioittaa ja jolle pyrkii olemaan lojaali, niin vaikeaa kuin se toisinaan onkin. Wanha rouwa ihmettelee, miten uskottavasti Markus heittäytyy epätoivoisen ja kokemattoman muusikon nahkoihin. Tämähän elää jatkuvaa ambivalenssia. On pakko antautua Madamen valtaan mutta yrittää samalla tuoda esille myös omia kunnianhimojaan. Onko ratkaisuna aktiivinen toiminta eli riskin otto vai passiivinen vastarinta? Wanha rouwa nauttii pianistin monitulkintaisista äänensävyistä, joissa Markus on mestari. Ei ihmekään, tunnetaanhan hänet ääninäyttelijänä useista vaativista dubbauksistaan. 

Työryhmän kaksi muuta tärkeää leidiä ovat palvelijatar-Maria ja tositaideaktivisti Mrs Verindah-Gedge, jotka molemmat osaavat kampoihin pistämisen taidon. Edellistä esittää Anniina Jokinen, jälkimmäistä Tiina Suokorpi. Heistä ja hahmoistaan lisää seuraavilla kerroilla.

Wanha rouwa on tyytyväinen ryhmän aikataulussaan etenemiseen. Ei ole haukkuja kuulunut, ei edes näyttämöllä esiintyvästä Ricky-koirasta. Lavasteet alkavat pikku hiljaa ilmaantua ”stagelle”, joka kasvaa täyteen kukkeuteensa vasta kun kuusi Viulunsoittajan näytöstä saadaan seuraavan kahden viikon aikana esitettyä. Wanha rouwa on innoissaan, sillä luvassa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä. Onneksi ne ovat kaikki puhdasta illuusiota.

Florence sellaisena kuin hän halusi näyttäytyä ainoaksi jääneen levynsä kannessa. "Inspiraation enkeli"

Kaksi koloratuuraajaa

Wanha rouwa on viime aikoina paneutunut taidemusiikkitermeihin eritoten italialaisen bel canto-tyylin saralla. Mikä ajaa hänet oopperamusiikin pariin, Mozartin ja Verdin? Florence Foster Jenkins! Leidi, jonka tiedetään laulaneen järkyttävän huonosti ja olleen silti suosittu konserttidiiva.

Lady Florence, tuo Philadelphian ja New Yorkin avokätinen musiikkimesenaatti, voisi olla ikänsä puolesta wanhan rouwan isoäiti. Toki jo manan majoille siirtyneitä molemmat, taivaallisten harppujen ja huilujen paratiisiin. Tästä viikosta eteenpäin wanha rouwa on Hän, teatterin lavalla, aina huhtikuun puoleen väliin saakka.

Mikä yhdistää noita kahta, diivaa ja rouwaa, jotka elivät eri aikaan, eri maanosissa ja erilaisissa kulttuuripiireissä? Rakkaus musiikkiin. Unelma koloratuurisopraanon virtuoottisista aarioista. Trillien, kadenssien ja improvisaatioiden hallinnasta.  He eivät kumpikaan onnistuneet järin hyvin. Rouwa vetäytyi klassisen laulun tunneilta paljon saaneena mutta totuutensa kohdanneena kevyemmän musiikin pariin. Lady puolestaan kiipesi lavoille yleisöjensä eteen, mitään häpeämättä.

Kiehtova lähtökohta alkaa tehdä roolityötä. Wanha rouwa etsii esiin faktoja toisesta rouvasta. Mitä tapahtui, miksi, milloin ja missä? Keitä Florencen yhteisöissä eli ja vaikutti? Mitä tästä kaikesta seurasi? Millaisia yhteisiä elementtejä näiltä kahdelta rouvalta löytyy. Millä tavoin he eroavat toisistaan? Minkä seikkojen vuoksi Florencesta on helppo pitää ja hänen valintojaan mahdollista ymmärtää? Näin nykyhetken rouwa asettautuu pikku hiljaa ladyn nahkoihin. Hän etsii tälle hahmoa ja habitusta, maneereja, tapaa olla tekemisissä elämänsä muiden ihmisten kanssa.Tapaa hyväksyä asioita tai torjua niitä. Ilmein, elein ja äänenpainoin.

Wanha rouwa lukee ääneen käsikirjoitusta ( Peter Quilter, Suurenmoista!, suom. Pentti Järvinen), toistaa, etsii painotuksia ja sävyjä. Hän luo itselleen mielikuvaa roolihahmosta. Sitä hän aikoo tarjota ohjaajalle, joka on Joonas Suominen Teatteri Provinssissa. Ohjaajan näkemys ja sana on kuitenkin laki, joten rouwa aikoo olla asenteissaan joustava.

Samoilla koordinaateilla toimivat myös kanssanäyttelijät, poikaystävä St Clairina Heikki Saarinen sekä pianistia, Cosme McMoonia esittävä Markus Niemi.

Työryhmä on saanut aikataulut sähköpostiin ja kalenteri täyttyy itse kunkin osalta tarvittavalla määrällä treenejä.  Wanha rouwa harjoittelee 38 iltana ennen ensi-iltaa, joka on 28.2. Se kuulostaa paljolta, mutta kaikki kerrat ovat tarpeen. Kyseessä on komedia ja siinä rytmi on tärkeä. Sitä hiotaankin loppuun saakka.

Asemaharjoitukset ovat alkaneet. Ulkopuolisesta katsojasta työvaihe voisi näyttää sekavalta. Kuljetaan ristiin rastiin näyttämöä plari eli roolivihko kädessä. Haetaan sisääntuloja ja poistumisia, paikkoja näyttämön eri osissa. Toistetaan samoja repliikkejä, eri tavoin, sävyin ja tempoin. Näin kahlataan teksti läpi, että saadaan tuntuma tarinaan, joka halutaan yleisölle kertoa. Saman juonen voisi kuvata monin eri tavoin ja tuotos onkin aina ohjaajansa ja työryhmän näköinen.

Wanha rouwa ja pianistinsa ovat jo harjoitelleet aarioita aiemmin yhdessä. Tehtävä on haastava, sillä väärin laulaminen ei ole helppoa. Siinä pitää olla logiikkaa. Se ei ole vain huolimatonta loilotusta. Koska wanha rouwa tietää teoriassa klassisen laulannan salat, hän soveltaa vuosien oppia väärin laulamiseen. Ydinseikka on huono hengitys. Ei keskivartalon tukea, ei sointia. Pään väärä asento ja ylävartalon jännittäminen luovat vokaalisen loppusilauksen. Kamalalta kuulostaa, kuten tuleekin. Silti wanha rouwa tuntee empatiaa Florencea kohtaan. Hän pitää tämän sammumattomasta intohimosta ja asenteesta. ”Todellisuus on aivan ylimainostettua. Minä ainakin kävelen mieluummin jalat muutaman sentin irti maasta.”

Lentoon lähdössä. Kuva: Studio Manta