Slangia ja silosäettä eli Shakespearea uusin tuulin

Oli Tampereen Työväen Teatteri. Oli Myrsky ja näytelmän viimeinen esitys. Oli loppuun myyty katsomo ja wanhan rouwan ympärillä laaja lauma paikallisia lukiolaisia opettajineen. Ilmassa leijui monien odotus uudesta näkökulmasta keskiaikaiseen tekstiin, Shakespearen tiettävästi viimeiseen. Tuohon alkemian, noitavainojen ja magiikan ajan tuotteeseen. Ajassa, jolloin mahdoton oli mahdollista, petokset arkipäivää, ja kuka tahansa saattoi osoittautua vaaralliseksi velhoksi.

Tarina alkaa myrskyllä, jonka vallasta syösty Milanon ruhtinas Prospero nostattaa taikavoimillaan ja Ariel- hengen avulla tarkoituksenaan kostaa ja rangaista veljeään, vallan anastajaa sekä tämän tukijoukkoja eli napolilaista ylimystöä. Nämä eivät tiedä, että Prospero on kainon ja viattoman tyttärensä Mirandan kanssa pelastautunut  juuri tälle autiolle saarelle jo 12 vuotta sitten. Tästä alkaakin sitten vauhdikas tarina täynnä juonitteluja, rakkautta, kostoa ja anteeksiantoa. Haaksirikkoiset etsivät saarelta toinen toistaan  ja lopulta itseäänkin. Monen mutkan kautta luonnon henget  Ariel ja orja Caliban ansaitsevat vapautensa ynnä saaren takaisin itselleen, Prospero valtansa takaisin, Napolin nuori ja kaunis prinssi Ferdinand Mirandansa ja vihamiehet kokea syyllisyyden taakan. Tärkeintä on se, että Prospero saa taioillaan ihmiset näkemään oman itsensä, tässä tarinassa siis harhojen kautta totuuden.

TTTn Myrskyssä on selkeä ilmastoagenda. Aallokko, jonka myrsky nostattaa, on toimiva ja ovelasti muoviroskasta solmittu jättimäinen verkko, joka alun raivokkaassa kohtauksessa kietoo laivan ja sen varsin modernin oloiset risteilymatkustajat tappavaan syleilyynsä. Taustamusiikin pauhatessa wanha rouwa siristeli silmiään ja yritti olla näkemättä tehokasta strobovaloa, jonka aavemainen vilkunta tunnetusti tuottaa rouwalle migreenin.

Muoviroskateema jatkuu kun Prospero määrää alamaisiaan puhdistamaan saaren rantoja sinne ajautuneista tuhansista pulloista. Caliban raataa siivoustyössä koska on orja ja Ferdinand-prinssi puolestaan koska haluaa todistaa isälle suuren rakkautensa Mirandaa kohtaan. Olivathan he juuri tavanneet (ensi kerran) ja luonnollisesti (välittömästi) rakastuneet. Ah, Shakespeare! Koska Prospero on hyvä velho, hän säästää vihollistensa hengen ja myös laivan, luvassa olevaa opetusta varten. Hienoa, Shakespeare, taitavaa pedagogiaa!

”Väärän kuninkaan päivä” on päivä, jolloin narreista tulee hetkeksi ruhtinaita ja ruhtinaista narreja. Tässä toteutuksessa narreina ovat paljettipukuinen risteilyisäntä, baarimikko sekä hutsahtava naikkonen. Heille maistuvat baarin antimet, joita he uskollisesti raahaavat mukanaan. Kännikohtaus seuraa toistaan, otetaan selfie-kuvia kännykällä, puhutaan ensin pikkutuhmia ja lopulta isoja rumia. Heitetään herjaa ja läppää ja tahti vain kiihtyy humalatilan kasvaessa. Tässä vaiheessa lukiolaiset ovat heränneet nauramaan ääneen.  Humaltunut kolmikko tekee taitavaa roolityötä ja he saavatkin ansaitut väliaplodit. Huomasivatkohan nuoret katsojat miten naurettavaksi tämän päivän pinnallisuus ja välittömän nautinnon etsiminen kuvataan? Agenda siinäkin.

Myrsky on tarina vallasta ja väkivallasta. Ihminen on kautta aikain ollut valmis manipuloimaan ympäristöään, kuka mistäkin syystä. Tyrannit ja diktaattorit elävät edelleen, yhteiskunnan rakenteita tai niiden puutteita hyväksi käyttäen. Instituutiot kuten vaikkapa koulut tai perheet ovat yhteiskuntia pienoiskoossa. Jotkut toimivat paremmin, toiset huonommin. Tämän päivän ihmiset kohtaavat toimimattomuuden haasteita kasvavassa määrin, erityisesti ympäröivän luonnon suhteen. Myrsky marssittaa esiin kauhukuvia ilmastonmuutoksen seurauksista. Käsiohjelma on agendan mukainen. Suomen Luonnonsuojeluliitto  informoi siinä katsojaa kasvihuoneilmiöstä ja ehdottaa arjen tekoja hiilijalanjälkemme pienentämiseksi. Lisää vinkkejä katsoja löytää Sitran sivuilta:

https://www.sitra.fi/hankkeet/100-fiksua-arjen-tekoa/

Wanha rouwa poistui näytöksestä vaikuttuneena. Ohjauksen hyvä rytmi ja jännite kantoivat tarinaa alusta loppuun ja erityisen myönteisen vaikutuksen teki TTTn vakiokaartiin kuuluva  aviopari Jaana Oravisto - Pentti Helin, henki- Arielina ja ruhtinas- Prosperona. Kiitos kuuluu kuitenkin koko työryhmälle ja eritoten ohjaajalle, Tiina Puumalaiselle. Lisää tällaista!

Caliban pullojen kerääjänä. Kuva: Kari Sunnari

Menikö se pieleen?

Näytelmää nimeltä Näytelmä, joka menee pieleen on kritiikeissä pidetty loistavana kuvauksena pieleenmenosta. Wanhan rouwan tiedetään omaavan omakohtaisia kokemuksia erilaisista mokista, munauksista, kömmähdyksistä, missauksista ja vituralleen menoista.  Onhan hän heittäytynyt yleisöjensä eteen sekä ammatikseen että harrastusmielessä.

Nyt rouwa päätti pohjustella omaa katsojakokemustaan pohtimalla syntyjä syviä eli mitkä kaikki teatterin osatekijät voivat pahimmillaan mennä pieleen?

Teatteri on tarinan kerrontaa yleisölle. Entäpä, jos tarina ja katsojat eivät kohtaakaan eli teksti on  valittu väärin kohderyhmäänsä nähden? Kenen ongelma silloin on? Tuottaja ja teatterin johtoryhmä ovat vastuussa näytelmän valinnasta ja sen castingista. He viime kädessä maksavat laskut ja kärsivät tappiot, jos niitä on tullakseen. Suurtuotannot nielevät rahaa, jolloin liputkin ovat arvokkaampia. Hetkinen! Onko tuotanto suunnattu lapsille, teineille, ruuhkavuosiaan eläville perheille vai eläkeikäisille? Halutaanko yleisöön eri- ikäisiä, eri sukupuolten edustajia? Kuka on riittävän kiinnostunut, kuka haluaa maksaa lipusta? Kohderyhmiä sietää pohtia tarkkaan. Samaten budjettia: mihin on varaa, mihin ei?On kurjaa, jos tuotanto joudutaan keskeyttämään siksi että homma osoittautui persnetoksi.

Näytelmän ohjaaja kantaa vastuun kokonaisuuden hahmottamisesta, esityksen rytmistä ja temposta. Hän tietää, mitä hahmot tekevät, miksi ja miten. Taitava ohjaaja kuuntelee koko työryhmää mutta päättää viime kädessä itse kuinka loppujen lopuksi toimitaan. Joskus ohjaajakin voi päätyä hyppäämään roolihahmoksi, mikä on tietenkin poissa ohjaustyöstä. Voi syntyä rytmiongelma jos toinenkin. Harjoitusten aikataulutus on tärkeä juttu kaikille, ettei homma mene pieleen ajanpuutteen takia. Näin vältetään amatööriyden leima, joka helposti muutenkin isketään harrastajateatteriin, ammattilaisista nyt puhumattakaan.

Castingissa näyttelijät sijoitetaan kukin rooliinsa. Ammattilaiset osaavat hommansa, vaikkei osoitettu rooli miellyttäisikään. Harrastajalla taas saattaa olla itsellään enemmän intoa kuin taitoa tai kokemusta, mikä on riski kokonaisuuden kannalta. Hän joko ylinäyttelee, alinäyttelee tai ei pysty oikein mihinkään. Pitäisi kyetä moneen asiaan samanaikaisesti: mennä hahmonsa nahkoihin ilmeineen ja eleineen, artikuloida kuuluvasti ja selkeästi, muistaa repliikkinsä, pysyä rytmissä ja tempossa ja varautua improvisoimaan pahan paikan tullen. Paha paikka on vaikkapa ”bläkäri”, tilanne jossa näyttelijällä ei ole yhtäkkiä hajuakaan mitä piti sanoa. Paha paikka on myös se kun valot, ääniefektit, mikrofoni  tai lavasteet eivät jostain syystä toimi, huonekalu hajoaa alta, rekvisiittaa puuttuu tai se on väärässä paikassa. ”Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.” On heittäydyttävä komeasti tyhjän päälle ja uskottava että kaikkien pokka pitää. Joskus on kanssanäyttelijällä naurussa pitelemistä, kun ”senat ovat sakaisin”. Sitä tapahtuu, paremmissakin piireissä.

Kuinkas sitten menikään pieleen Turun Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä? Näemme näytelmän näytelmässä. Esityksessä harrastajaseurue nimeltä Turun Työväen Teekkareiden Draamaseura tunnetaan tunaroinnista aiemmissa tuotannoissaan. Tapahtumasarja johtaa ensi-illassa tilanteisiin, joissa jopa näyttämömestari ja äänimies joutuvat lavalle tovereitaan pelastamaan. `Murha Havershamin kartanossa` on peribrittiläinen mysteeri, jonka teekkarit toteuttavat Agatha Christien hengessä. Hyvin erikoiset lavasteet ovat elintärkeä osa koko juttua. Wanhan rouwan omat odotukset toteutuvat prikulleen, paitsi että turkulaiset kymmenkertaistavat teoksensa fyysisyyden katsojan henkeä salpaavalla tavalla. He myös osaavat näytellä huonoa näyttelemistä. Wanha rouwa  arvostaa sitä, onhan hän itse opiskellut pieleen laulamista Florence Jenkinsin roolia varten. Rouwa seuraa myös yleisön reaktioita. Mille nauretaan? Eri puolilla katsomoa selvästi eri tapahtumille. Rouwaa itseään huvittavat eniten tilanteet, joissa teekkareilla on menossa bläkäri tai ollaan muuten Suuren Epätietoisuuden vallassa jatkon suhteen. Ne sekunnit ovat koettuina piiiiitkiä. Rouwa tietää.

Tunaroinnissa ei ole wanhalle rouwalle mitään uutta. Sen sijaan hän ihailee sekuntipelillä toteutettuja teknisiä taidonnäytteitä. Mika Eirtovaara ohjasi näytelmän ensiksi Tampereelle vuonna 2017 ja nyt Turkuun. The Play That Goes Wrong on esitetty Lontoossa vuonna 2014 ja Broadwayllä 2017. Ei mikään turha tuotanto, suosiosta päätellen. Nyt se kiertää 20 eri maassa.

Wanha rouwa suosittelee näytelmää niille, jotka jo valmiiksi pitävät Monty Pythonista, Mr Beanista  tai Illallisesta yhdelle. Rentouttavaa ja naurun rikastamaa kokemusta!

Ikään, näköön, kokoon ja väriin katsomatta hymyt ovat aina yhtä tarttuvia. CC: Smiles

Kuusikymmentä vuotta kaiken sortin hupia

Wanha rouwa istui lohenpunaisessa lukutuolissaan ja luonnosteli aatoksiaan komedioista kuudelta vuosikymmeneltä. Jestas sentään, kuinka aika on kulunut ja kullannut muistoja. Lukija tuskin on kiinnostunut salolaisesta kantovedestä ja koleasta ulkohyysikästä, sillä noilla lystikkäillä spekseillä kuusikymmenlukulainen kaupungissakin eleli varhaisvuosiaan. Toki olohuoneesta löytyi mustavalkoinen Salora-putkiteevee, kaksine kanavineen. Oli ”ykkönen” ja Tess-visio. Vai oliko se loogisesti ”kakkonen”?

Teeveen parasta komedia-antia kansakouluikäiselle olivat ”suomivilmit” ja eritoten ihanan pisamaisen (sminkkikynää?) Lasse Pöystin tähdittämät Suomisen perheet. Teeveen rinnalla seurattiin jopa enemmän radiota ja Kankkulan kaivolla hupaisan Hannes Häyrisen seurassa oli tuon ajan ”must”. Teeveen taattua suosikkituotantoa olivat Pekka ja Pätkä-komediat. Esa Pakarisen, Masa Niemen ja Siiri Angerkosken kliseiset toilailut jaksoivat naurattaa elokuvasta toiseen. Älyllisesti hieman vaativampaa komiikkaa edustivat Komisario Palmut, joiden "sankareita" Leo Jokelaa, Matti Raninia ja Pentti Siimestä rakastettiin ja joiden elämää onnistuttiin salaa seuraamaan äidin naistenlehtien haastatteluista. Sen ajan somemaailma!! Jopi Rinne oli muuten liian vanha ihastuksen kohteeksi. 

1970-lukua leimasi poliittinen kädenvääntö ja elokuvatkin pyrkivät osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Komedia tyylilajina ei erityisesti kukoistanut. Wanha rouwa oli Teini ja seurasi toisella silmällä surkeasti viritetystä väriteeveestä Speden Uuno Turhapuro-sarjan leffoja, ei erityisen vaikuttuneena muusta kuin Vesku Loirin upeista kaatumiskohtauksista. Teini harjoitteli niitä itsekin, salaa. Hän mielellään imitoi näkemiään hahmoja, tietenkin ilman yleisöä ja korkeintaan parhaan tyttökaverin kanssa.  Hannes Häyrisen Hanski -sarjaa seurattiin myös ahkerasti. Se mies oli naamanvääntelijä vailla vertaa. Enemmän wanhaa rouwaa, tuolloin Nuorta Neitoa, kiinnostivat kuitenkin sketsiohjelmat, kuten Ilkamat, Parempi myöhään ja Ällitälli, joissa herja lensi ja osui toisinaan upeasti maaliinsa. Noina vuosina Neito tutustui paremmin Vesku Loiriin, Marjatta Raitaan, Simo Salmiseen, Siimeksen Penttiin ja Valkaman Ritvaan. Ruudun läpi, ei koskaan livenä. Tunnetun koomikon, Eemelin, hän tosin näki kerran Anttilan avajaisissa, yleensähän siellä vain missit suosittelivat sukkahousuja. Jaa - a, kerran Pakaris-Esakin oli paikalla vetelemässä kurttuaan kahvitarjoilun lomassa. Pienistä puroista koostuivat freelancereitten tulot jo silloin.

1980-luvulla Neidosta tuli Nuori Rouwa ja rentoutuakseen työn raskaan raadannasta hän seurasi satunnaisesti teeveestä Spede-showta, PP Peteliuksen tähdittämää Velipuolikuuta ja nykyisin rasistisena  pidettyä Hymyhuulet-sarjaa. Tutuiksi tulivat Aake Kallialan ”nunnukat” ja Mannerheim-otteella toistuvasti kumoon kaadetut snapsilasit. Taisi Mikko Kivinenkin olla noihin aikoihin mukana, nuorena ja vastavalmistuneena.

1990-luku siirsi katsojat digiaikaan ja ruutuun ilmaantuivat talkshowt ja megavisat. Nuori rouwa eli ruuhkavuosiaan ja seurasi töllöstä enimmäkseen Pikku Kakkosta ja Muumeja, sattuneesta syystä, joita oli itse asiassa kaksi, kuuden vuoden ikäerolla. Muistiin ovat kuitenkin onnistuneet jäämään Kummelit ja naisten tähdittämä Hynttyyt yhteen. Siinäpä se vuosikymmen vilahtikin parempien harrastusten merkeissä.

2000-luku toi tullessaan tositeeveen, jolloin rouwakin alkoi jo wanhentua ja oli hankkinut itselleen ”oman elämän”. Häntä kiinnostivat lähinnä dokkarit ja draamaelokuvat, ei niinkään komiikka. Sitä kun sai seurata ja tuottaa itsekin tarpeekseen työelämässä. Pari hyvää kantaa ottavaa satiiria on jäänyt rouwan mieleen: Hyvät herrat ja Iltalypsy. Silloin tällöin ruudussa vilahti Hannele Laurin tähdittämä Kuumia aaltoja, joka lieni hänen henkilökohtainen ikääntymissarjansa. Paitsi, ettei hän näytä vieläkään ikääntyneen. Muistuttaa Versacen Donatellaa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Sarjana tuotettuja maalaiskomedioita puolestaan tähditti Miia Nuutila.

Viime vuosina wanha rouwa on siirtynyt sohvalta teatterien katsomoihin draamaa ja komiikkaa kokemaan. Hän näki vastikään Näytelmän, joka menee pieleen, jonka teksti syntyi Britanniassa, kun näyttelijäopiskelijat tuottivat fyysisen farssikomedian pubiin. Siitä kasvoi kansainvälinen hitti, joka palkittiin vuonna 2015 Olivier-palkinnolla, parhaana uutena näytelmänä. Puhuttelevasta katsomiskokemuksesta lisää seuraavassa postauksessa.

Teatterielämykseen kuuluu itseoikeutetusti lasi kuohuvaa tai pullakahvit. Kuva: CCFlickers