Loma joillakin - toisilla aina?

Wanha rouwa ei lomaile enää kuten ennen. Hänellä ei ole lakisääteisiä lepopäiviä, ei syys- ja talvilomia, ei pääsiäisvapaita, ei joulun ajan hengähdystaukoa. Hiljenemistä juhlaan arjen jälkeen. Puutteesta syntyy rouvalle väkisinkin tyhjä olo. Ihminen tarvitsee elämäänsä rytmin: on aika touhuta ja sitten levätä. Lukukauden päättyminen koulussa merkitsi aikoinaan tällaista konkreettista rytmin vaihdosta. Joulukahvit kollegoiden kanssa kauniisti katetussa ruokasalissa, Maa on niin kaunis juuri murroksessa olevien äänien kajauttamana kynttilöin valaistussa kirkossa. Todistusten jako luokissa ja teinien riemu, kun pimeä syksy vaatimuksineen on vihdoinkin ohi. Joululoma! Pöytien siivous opettajainhuoneessa ja vuoden viimeinen konvehtikahvi.

Paperit on ansiokkaasti mapitettu tai saatettu silppuriin, työpöydän laatikot raivattu, seinät riisuttu itsetehdyistä julisteista ja ryhmätöistä ja kiertoon kerätyt kirjat järjestelty odottamaan uusia haltijoita kevään ensimmäiseen jaksoon. Sitten joskus, kun ensin on levätty oikein kunnolla, parhaassa tapauksessa parikin viikkoa. – No, opettajan lepo on suhteellinen käsite. Wanha rouwa muistaa käyttäneensä joulun välipäivät yleensä uusiin kurssisuunnitelmiin. Työvaiheiden suunnitteluun, mind mappien piirusteluun oppilaita varten. Rautalankamallien rakenteluun, jotta uudet opittavat asiat avautuvat paremmin, sitten tammikuussa. Ja siitä eteenpäin, kesään asti.  

 

Wanha rouwa istuu lohenväriseen lukutuoliinsa ja antaa mielikuvituksensa syttyä. Kaksi nuorta naista ilmestyvät näköpiiriin, ensimmäinen syysloskan keskelle, toinen helteiselle kadulle. Kaupunki on molemmilla sama, aika toinen.

Maisa Murmelin nostelee farkkujensa lahkeita ja harppoo sohjon keskeltä vinoon routineen jalkakäytävän puolelle. Onneksi goretex-saappaat pitävät vettä ja ovat vielä siedettävän näköiset.  Pendolino naapurikaupungista oli saapunut myöhässä, taas kerran. Nyt on pistettävä hölkäksi. Nuori maisterisnainen pinkoo pitkin Asemakatua kohti torin ylälaidalla könöttävää yläkoulua, ”keskitysleiriä”, kuten oppilaat sitä mielestään osuvasti kuvaavat. On totta, että rakennus kaipaa kipeästi remonttia. On hajuhaittaa, on heikkoa ilmanlaatua.  Vaan minkäs teet, kaupungissa on monia vastaavia rahareikiä.

Maisan selän takaa kuuluu kulkupelin kaksitahtista putinaa ja äänitorven ummehtunut kirahdus. Ohi puksuttavan tulipunaisen mopoauton tuulilasissa heilahtavat ensin karvanopat, sitten avoimessa ikkunassa Näätäsen perintöprinssin keltaiset sormet, joiden välissä sauhuaa vastikään palamaan pantu tupakka. ”Moro, Maisa!”  Demonstraation makua. Maisa ei ole tervehdystä kuulevinaan. Mopoautosta jää räntäsateeseen palaneen rasvan käry. Sillankulmaan parkkeerannut Hartwallin rekka töräyttelee peruutusääntä ja trukki nostaa kolisevan lavan Oasiksen terassille. Pinkissä pitsihuvilassa on ollut ravintola jo ammoisista ajoista, tai mistä sen tietää. Maisahan käy täällä vain töissä.

Tididiidii-tididiidii-tididiidii-dum. Maisan puhelin puhkeaa visertämään. Taasko joku hajamielinen huoltaja ilmoittaa viimetingan lomasta? Mikäköhän tällä kertaa, kaksi edullista peruutusviikkoa Thaimaassa?  Maisa Murmelin pyyhkäisee näytön kuivaksi ja tihrustaa tekstiä: ” tulen kummiski kouluun kosk  loma meni puihin japanis maanjäristys ei voi mennä jokke ”. Itkevä hymiö.

                         - - - - - - - - -

Vaclava  Vesicko astuu monorailista pysäkille heinäkuun kosteaan kuumuuteen. Innovaatioinstituutin hopeinen lasipalatsi kohoaa pyörötorneineen korkeuksiin keskellä betoni- ja teräsrakenteista aukiota. Vaclava kohentaa nanohaalarinsa etumusta, jotta vaate reagoisi nopeammin muuttuvaan lämpötilaan ja alkaisi tuulettaa. Suolainen hiki valuu noroina kainaloista. Vastaantulijoita on vähän, luonnollisesti.

Vaclava kävelee rivakasti ohi humisevan tietokoneterminaalin kohti Biodomea, keskustan kokeellista keidasta, joka on pystytetty jättikokoisen makeanveden altaan äärelle. Rannalla laiduntaa muinaista Ylämaan karjaa, joka on onnistuttu pelastamaan sukupuutolta. Vaclava pysähtyy nuuhkimaan vahva-aromista naudan tuoksua. Paluu luontoon- kommuuni vastaa luomulihan ja nahan tuotannosta, Vaclava johtaa tutkimusprojektin finanssiosastoa. Muovin käytöstä ollaan teollisuudessa luopumassa ja korvataan tuo pahamaineinen materiaali sellusta innovoidulla puukuidulla. Mäen päällä humisee tuulipuisto ja pellolle rakennettu aurinkopaneelikenttä myy ylijäämäsähkönsä naapurikaupungin akuntankkauspisteisiin.

Vaclava vilkaisee ohi mennessään infotaulun hologrammi-installaatiota ja on jäädä hiljaisen sähköauton töytäisemäksi. Hän pui nyrkkiään lippalakkipäiselle ukolle, joka ei ole vaivautunut käynnistämään kohinageneraattoria. Vapaasti lentelevä leijukamera taltioi Vaclavan mielenilmauksen ja lähettää sen valvontakeskukseen kuten muunkin kuvamateriaalin kaupungin liikenteestä. Isoveli valvoo vaan ei tee mitään. Kunhan tilastoi ja analysoi näkemäänsä.Vertailun vuoksi.

”Kolossaalisen jylhä, hygieenisen hohtava”, toitottaa kovaääninen asuntomainostaan Oasiskadun kulmassa. ”Tee sijoitus tulevaisuuteesi. Toimivat palvelukanavat, ilmastoidut kävelysillat ja turvatunnelit takaavat sinulle ja rakkaillesi laadukkaan ja sisältörikkaan elämän-elämän-elämän -män-män-män-män-män-män…”

Wanha rouwa paussittaa päänsisäisen  lyhytfilminsä koska kahvihammas ilmoittaa juuri olemassaolostaan. Hiukan Presidenttiä ja sekaan ripaus Joulua. Siinä se.

Olkoon joulu jokaiselle, kullekin tyylinsä mukainen.

Verkossa eli netissä - vai?

Mistä löytyy hurjia, hauskoja, outoja, hulluja ja utopistisiakin ajatuksia? Minne ideanikkarit ja visionäärit kokoontuvat esittelemään keksintöjään ja hankkimaan niille rahoitusta? Slushiin. Siis mihin? Wanha rouwa on entisessä elämässään osannut kieliä ja hänelle ´slush´ on vain sulavaa lunta, pehmeää mutaa tai hölmöksi kuvattu tunne.

Slush on kasvuyritystapahtuma, jossa keksijät ja rahoittajat etsivät toisiaan. Wanha rouwa ei sinne mene, koska ei edusta kumpaakaan. Hän vain lukee siitä ja ihmettelee maailmanmenoa.

Millaista olisi rouvan aamuinen elämä, jos hänenkin vuoteensa anturi välittäisi viestiä asunnon tekniikalle että nyt ollaan kuulkaa heräämässä koska rouvan syke muuttuu? Valot alkaisivat vähitellen kirkastua, kahvinkeitin sykähtäisi käyntiin omia aikojaan, makuuhuoneen lämpö alkaisi nousta päivätasolle ja rauhallinen musiikki herättelisi uusiin haasteisiin. Ei lupaavaa. Vanha rouva nimittäin heräilee useita kertoja öisin. Siinä valoshowssa ja jatkuvassa kahvinkeitossa ei olisi hänelle juurikaan mieltä.

Rouvalla olisi ranteessaan älykello, joka tallentaa jatkuvaa dataa rouvan stressitilasta päivän aikana ja antaa hänelle sanallisia ohjeita kun tunnetilapiikki nousee hälyttävälle tasolle. Rouva epäilee kyllä itse tietävänsä milloin häntä potuttaa liikaa ja osaa  keinot olonsa helpottamiseksi. Älykello tarjoaa hänelle myös pelillisiä fantasiaseikkailuja ajan tappamiseksi. Rouva ei halua tappaa aikaa sillä hän ymmärtää lopullisen lähdön lähestyvän päivävauhtia. Döden närmar sig, i alla fall.

Entäpä yksilöllinen dieettilounas, jonka kuriiri tuo? Ei enää äitien tekemää vaan robottien kokkaamaa! Pienen lepohetken jälkeen (muista kytkeä vuodeanturi pois päältä kännykällä) rouva keskittyisi webbijoogaan, satojen muiden vanhojen rouvien kanssa mutta ylhäisessä yksinäisyydessään. Joogaopettaja nimittäin toimii tuhansien kilometrien päässä ja on rouviin yhteydessä kameroiden avulla. Palaute kyllä tulee, Intiasta tai muualta edullisen työvoiman maasta. In pidgin English?

Kesken webbijoogatunnin vanhan rouvan kultaakin kalliimpi älykänny työntää ilmoille fanfaarin. Hän saa mainosviestin lempiorkesterinsa keikasta, ja algoritmi mahdollistaa lippuostoksen saman tien, vilauttamalla ensin rouvan henkilökohtaista kalenteria. ”Tilaa on, sopii aikatauluihisi! Klikkaa tästä ja anna biometrinen tunnistus, että tiedämme sinun olevan sinä.” (tunnistavat sydämen sykkeestä).

Rouva käy suihkussa ja älykello tietää hänen olevan lähdössä jonnekin. Se muistuttaa, että sähköauton lataus kannattaa tarkistaa ja lähin latauspiste tsekata näytöltä ennen lähtöä. Maksun voi suorittaa latauksen yhteydessä. Kyllä läppäri on niin out ja känny niin in!  Paitsi että näyttöruutu on pieni ja rouvan näkö kehno. Tihrustaminen raivostuttaa rouvaa, pulssi nousee ja kello pyytää rauhoittumaan. Onneksi se sentään puhuu selkeällä äänellä.

Jos wanha rouwa olisi työelämässä, hän viettäisi melko usein etätyöpäiviä ilman työyhteisöään. Ei hätää, johan siihenkin on yksinäisyyttä helpottava keksintö olemassa. On mahdollista luoda virtuaalitodellisuusyhteys toisistaan etäällä olevien perheenjäsenten tai kollegoiden välille. Virtuaalilasit päähän molemmissa päissä niin ollaankin jo samassa tilassa, vaikkapa päiväkahvien merkeissä. Hm….

Wanha rouwa pudistaa päätään ja käynnistää vanhan windowsin ikääntyneen työpöytänsä ääressä. Koneenrakkine lämpiää useita minuutteja ja odotellessaan rouva tassuttaa latailemaan vanhaa kahvinkeitintään. Hitaasti hyvää tulee, näillä vuosilustoilla. Nauttikoot tulevaisuudestaan ne, joilla se on edessä. Rouvalla on tämä päivä ja siitä tulee ihan hyvä näinkin.

Netissä eli verkossa, olit kärpänen tai et.

Auttaisiko aikamatkailu?

Wanha rouwa on saavuttanut saturaatiopisteensä massainformaation nautinnassa. Hänen pääparkansa on menossa vallan sekaisin jatkuvan tietotulvan pyörteessä. Uutisia, skandaaleja, huolenaiheita. Rouva on halkeamassa ähkyyn: rajaselkkauksia, pakolaiskaravaaneja, jengisotia ja huumekartelleja. Hän ei jaksa niellä enää ääriliikkeitä eikä ravinnepäästöjä, miehityksiä ja palkkamurhia, ehtyviä luonnonvaroja ja sukupuuttoa. Ei kiitos enempää salakuljetusta eikä prostituutiota! Rouva on lukenut, kuunnellut ja katsonut uutisia. Niitä on paljon. Niitä tehdään, ostetaan, levitetään ja niillä myydään. ”Hei, me sanoudutaan irti! Rokotuksista, ilmastosopimuksista, ydinaserajoitteista. Hyvistä tavoista ja empatiasta. Minkäs meille mahdatte!” Kaiken huipuksi säätiedotus lupaa rouvan asuinsijoille sadetta ja pimeää. Rouva päättää sulkea tietolähteensä toistaiseksi. Rauhoittua. No news is good news!

Oliko ennen paremmin? Miten elivät ja millaiseksi kokivat olonsa ja elonsa kotikaupungin asukkaat, jo manan majoilla olevat? Vanha rouva istahtaa lohenväriseen lempituoliinsa, sulkee silmät ja antaa mielikuvituksensa vaeltaa erääseen lämpimään päivään kauan, kauan sitten.

Mamselli Boberg kohottaa musliinihameensa helmoja ja väistää sivuitse ajavaa velosipediä. Iso etupyörä kolisee nupukiveyksellä ja kraatari Ursus Holmström kohottaa kohteliaasti knallin etureunaa hansikoidulla kädellään.  Aleksanterinkadun upouusi kuparikyltti loistaa keskipäivän auringossa. Tsaarin nimikkokatu on pakotettu siihen myös suomeksi ja ruotsiksi.  Poikittaiselta Siltakadulta kuuluu kavion kopse ja hiekan ratina. Oluttynnyreitä kuljetetaan ravintolaan, Susieetin pihaan Trumslaagarinkadulle. Illalla on luvassa baalit, kun kangaskauppias Lynx Lindecronan tytär ja värjärimestari Gasell Hjortin esikoinen julkaisevat illalla kihlauksen. Mamsellin oppilaita ovat olleet molemmat Uudessa Yhteis-Koulussa. Niin kauniita ja niin oppivaisia.

Vanha opettajatar keskeyttää promeneerauksen ja sulkee silmänsä. Tätä kauppalaa hän rakastaa.  Aseman kello lyö kolme kertaa ja Lankkihattu vislaa ilmoille höyrypilvensä. Pääskyjen kimeä kirkuna täyttää ilman, härkävankkurien ajajat kuuluvat manaavan matkallaan Eläintorille. Puotikellon kilahdus kertoo piikojen tulleen asioimaan. Leipomon ovesta leyhähtää vieno kanelipullan tuoksu, joka sekoittuu sillankulman vuokramaiden lannanhajuun ja Mustion kamariherra Linderin savuttavan automobiilin käryyn.

Äkkiä kesäpäivän rauha keskeytyy. Uskelan kirkon sielunkellot moikaavat. Mitä on tapahtunut? Kauppalan viisisataapäinen asujaimisto virtaa kaduille taloista, pajoista, puodeista. Väkijoukon keskellä seisoo sentraalin Cassandra Caven käsivarret ilmassa viuhuen. Uutinen tavoittaa nopeasti mamsellin.  ”Herraa hyvästi kiittäkää. Bobrikov on ammuttu!”.

                     

                      Vanha rouva avaa silmänsä. Ei mitään uutta auringon alla.

Kuva: Creative Commons Images