Nettidieettailun ihmeellinen maailma

 

Wanha rouwa avasi uuden aukeaman elämänsä ehtoopuolen päiväkirjassa, menneen elokuun alussa. Nelisentoista viikkoa sitten. Kuusi kiloa takaperin. Yhtä vatsamakkaraa pönäkämpänä kuin tänään. Rouwa hyvästeli ihmedieetit, ”lopulliset” elämäntapamuutokset, epätoivoisen vatsojen sisäänvedon kylpyhuoneen vaa´alla. Ihan kuin se muka lukemaa alentaisi. Sen sijaan hän avasi netin ja otti viikoittaisen yhteyden Ryhmään.

Ryhmä syntyi spontaanisti Suomessa, Englannissa ja Espanjassa, yhden taitavan henkilön ympärille. Tuo ryhmäläisten yhteinen ystävä, idean äiti ja keskushahmo, toimii psykoterapeuttina Britanniassa ja houkutteli monen ikäiset kanssasisarensa eri puolilla Eurooppaa kuuden viikon haasteeseen, joka edelleen jatkuu. Koska se on palkitsevaa. Koska se johtaa tuloksiin. Hitaasti mutta varmasti.

Ryhmän tavoitteena on yksilöllinen painonpudotus. Jollekin se merkitsee puolta kiloa viikossa, toiselle enemmän tai vähemmän, lähtötilanteesta riippuen. Tärkeää ei ole ihran määrä vaan elämän laatu. Lyhyesti sanottuna, rouwa kumppaneineen luo uusia rutiineja vanhojen haitallisten tilalle.

Systeemi toimii näin. Selvitä aluksi omat vahvuutesi ja kirjoita ne näkyviin. Itsellesi ja Ryhmälle. Oletko sinnikäs? Yritteliäs? Utelias? Mitkä ovat sinun arvojasi, miksi ja millä tavoin toteutat niitä? Arvostatko esimerkiksi hyvää terveyttä ja jaksamista? Syötkö sen vuoksi hyvin ja harrastat liikkumista? Onko sinulla ehkä uskomuksia, jotka synnyttävätkin muutosvastarintaa? Kohtaa tunteesi, miten ne vaikuttavat sinuun? Ajatteletko, ettei sinun ole mahdollista vaikkapa lenkkeillä koska olet raskastekoinen? Harrastatko lohtusyömistä, kun elämä murjoo? Rakenna itsellesi uusi motivaatio onnistua. Luota vahvuuksiisi. Miten elämä on erilaista sitten kun olet saavuttanut tavoitteesi, mitkä sinulle tärkeät asiat voivat mahdollistua?

Ajatukset jaetaan Ryhmän kesken. Ystävät samassa veneessä tukevat sinua, tsemppaavat ja jakavat toimivia vinkkejä, usein yllättävän yksinkertaisia. ”Juo enemmän vettä. Koet ehkä janon nälkänä.” ”Syö säännöllisesti, hotkimatta. Aivojen kylläisyyskeskus käynnistyy 20 minuuttia ateriasta.” ”Pidä namipäivä viikossa, pullaa tai keksejä et tarvitse joka päivä.” ”Mieliteot ovat ohimeneviä, tee tietoisia valintoja. Kaikesta hyvästä ei tarvitse luopua.”

Ryhmässä keskitytään positiiviseen, ei ongelmiin. Ei pohdita mikä meni pieleen, vaan mikä toimii omalla kohdalla. Sitä siis lisää.  Mitä teet nykyisin oikein niin että etenet tavoitteesi suunnassa? Näitä ajatuksia jaetaan toinen toisilleen, saadaan rohkaisua omille valinnoille ja vahvistetaan elämäntapojen muutosta omassa alitajunnassa. Toiminnan muutos johtaa asenteiden muutokseen. Rouwa on havainnut, että säännölliset ”pikkuruokailut” monivärisine perusruokineen pitävät hänet kylläisenä ja tyytyväisenä. Yöunien laatukin on kohentunut. Yksi namipäivä viikossa riittää muistuttamaan siitä, ettei elämässä sentään kaikesta tarvitse luopua. Kakkukahvit ystävättären kanssa ovat laatuaikaa. On lupa herkutella, tietoisesti.

Rouwa on vakuuttunut siitä, ettei ruuan tarvitse olla naisen vihollinen, pikemmin ystävä. Olennaista on murkinan laatu ja annoskoko. Kun pureksii ruokansa, aivojen kylläisyyskeskuksella on aikaa heräillä eikä santsikulhoja tarvita.  Rouwa on myös aikatauluttanut ruokailujaan niin, ettei nälkä pääse yllättämään. Hän on jättänyt täysin turhat herkut pois ja nauttii sellaisia kakkuja ja jälkkäreitä, jotka ovat sillä valintakerralla kalorien ja kalorinpolton arvoisia. Matka jatkuu ja rouwa uskaltautuu katsomaan profiiliaan peiliä ohittaessaan. Rubensin nainen on edelleen muodokas, mutta eri kohdista kuin ennen.

Kroppa ei kevene ilman lisättyä liikuntaa. Työelämästä pois jääminen vähensi päivittäisten askelten määrää, mikä sitten vähitellen kasvatti rouwan kokoa. Hän hankkii nykyisin buustia treenaamiseen liikuntapäiväkirjan ja fitnesskellon avulla. Koska rouwa on elinaikanaan lihonut ja laihtunut kymmeniä kiloja, hän ei enää vaivaudu murehtimaan painon putoamisen määrää ja aikatauluja. Nettiryhmässä hän punnitsee itseään ja joutuu väliin pohtimaan, miksi paino joskus laskee ja toisinaan vain jämähtää paikoilleen pidemmäksi aikaa. Mitä ryhdytään tekemään toisin vai tarvitseeko edes ryhtyä?

Kiitos Jody-ystävän Devonissa, rouwa ja kumppanit nettiryhmässä ovat tehneet pieniä muutoksia arkeensa askel kerrallaan, hyödyntäneet niin psyykkistä työskentelyä kuin Ryhmän tsemppausta. Suunta on kaikilla sama, vauhti erilainen, eikä kyse ole kilpajuoksusta. Itse kukin on tehnyt valintoja: mistä luopuu, mitä jää. Ja ennen kaikkea: mitä tulee tilalle?

Kuva: Lotta Lindén, Villa Thalatta, Hanko

Riivaajat kansissa, Riivaajat lavoilla

Wanha rouwa käväisi katsomassa monodraamaesityksen Fjodor Dostojevskin Riivaajista ensin Isolla Kylällä Teatteri Jurkassa, sitten naapurikaupungissa, Turun Kaupunginteatterin Sopukassa. Näyttelijä Markus Järvenpää elää molemmissa yksin kaikki kymmenen roolia. Kyseessä on kolmen kaupungin yhteistuotanto Turun, Tampereen Teatterin ja huoneteatteri Jurkan voimin. Kysymyksiä rouwassa herätti alkuperäisopus, Riivaajat. Miten ihmeessä poimia siitä olennainen osa näyttämölle? Ohjaaja Tuomo Rämö ja työryhmä ovat onnistuneet haasteen edessä.

Riivatun tiiliskivi

Wanha rouwa on kahlannut läpi melkoisen määrän opuksia elämänsä aikana. Hän tunnustaa karvain mielin, että venäläinen kirjallisuus on hänelle itselleen vaikeaa ja ristiriitaista. Romaanit ovat tylsiä, pölyisiä, akateemisia ja vanhahtavia. Missä vika? Syitä saa etsiä eri suunnista, lukijasta, kirjailijasta, kulttuurieroista, käännösongelmista. Lukijan ei onneksi tarvitse olla asiaan vihkiytyneiden salaseuran jäsen. Riittää, että yrittää.

Tietenkään rouwa ei paini dilemmansa kanssa yksin, moni muukin jättää venäläisen klassikon kesken. Rouwa itse eksyy henkilönnimien ja titteleiden viidakkoon.  Hän tietää, että patronyymien eli isännimien käyttö puhuttelussa on Venäjällä kunnianosoitus. Ivan Ivanovits Ivanov on siis Ivan Ivaninpoika Ivanien suvusta, isä-Ivania arvostaen. Sisar Anna puolestaan on Anna Ivanovna Ivanova.

Entäpä tittelit? Ne jakaantuvat siviili- ja hovivirkoihin sekä sotilasarvoihin. Rouwaa hymyilyttävät termit ”nimineuvos” ja ”salaneuvos”. Kollegiasessori sentään kuulostaa juhlavalta.

Henkilögallerian sotkuisuutta monissa klassikoissa lisäävät hellittelynimet. Ivanista voi välillä tulla Vanja, Vladimirista Volodja, Vova ja Vladik, riippuen siitä kuka hänelle puhuu. Nikolain lempinimiä ovat vaikkapa Kolja, Lado ja Nika, Mariasta tulee Masa, Olgasta Ljolja jne.

Viv Groskop kuvailee hirtehisesti kirjassaan Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista perivenäläistä käsitystä elämästä. Polttavia kysymyksiä ovat mm ”onko kaikki pelkkää sattumaa?” ja ”entä jos en saa vastarakkautta?” Klassikkoteoksissa synkät ihmiset etsivät syyllisiä ahdinkoihinsa ja etsiessään toteavat elämänsä olevan epämukavaa ja odottavansa vain kuolemaa. Silti nämä samat synkistelijät vannovat nautintojen nimiin.

Wanha rouwa aloitti Riivaajien lukemisen kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla hän piruuttaan punnitsi teoksen, noin 800 grammaa ja tekstiä lähes 800 sivua. Ei iltalukemistoa sänkyyn! Tiiliskivi on kolmiosainen ja kukin osa on jaettu lukuihin, joilla on alaotsikko, esim. ”Juhlan alku”, joka on puolestaan jaettu alalukuihin roomalaisin numeroin. On siinä rakennetta kylliksi!

Ensimmäinen osa kuvailee seurapiiridraamaa, naimahankkeita, juoruja ja skandaaleja.

Toisessa osassa näytetään kuinka vallankumoukselliset liikehtivät ja haluavat suistaa vanhan vallan. Sosialismi saapuu Venäjän keisarikuntaan.

Kolmas osa kuvaa kaiken purkauksen ja näyttää väkivaltaisen lopun, murhineen ja itsemurhineen.

Dostojevski tuntuu pohtivan, että jos uskonto on menettänyt merkityksensä eli Jumalaa ei ole, voiko ihminen olla itse jumala. Onko kaikki silloin luvallista?

Rouwan teoksen suomennoksen liitteenä on sensuurin aikoinaan poistama osa, Stavroginin henkilökuva, josta kopio kuulemma löytyy Moskovan keskusarkistosta.

Dostojevski kirjoitti teoksensa vuosina 1870-1872 oleskellessaan ulkomailla.

Riivaajien suomennoksen kieli rönsyää ja koukeroi. Yksityiskohtaista kuvausta on paljon. Tapahtumat rakentuvat aikansa vallankumoukselliselle liikehdinnälle Venäjällä, anarkistiliikkeen sisäisille välienselvittelyille. Fanaattiset salaliittolaiset haaveilevat yhteiskunnallisesta muutoksesta, keinoja kaihtamatta. Kirjailija kertoo totuutensa henkilöiden elämästä ja tunteista sekä sen mihin kaikki johtaa. Miten pitäisi elää, miten ei pidä elää.

Tiiliskivi sovitetaan näyttämölle

Ohjaaja Tuomo Rämö ja kaikkien roolien esittäjä Markus Järvenpää keskustelevat teoksesta Teatteri Jurkassa (striimaus 29.10.2019). Dramatisointi alkaa kirjan keskeltä tilanteesta, jossa ollaan jo irtautumassa liikkeestä. Enää ei ole valtataistelua, tarinaan ei tule uusia hahmoja. Esityksestä puuttuu ”kuinka kaikki alkoi rakentua”-selvitys. Tiiliskivestä on näyttämölle poimittu vain olennainen, seitsemän näyteltyä hahmoa sekä kolme äänihahmoa.

Tekijät taustoittavat, kuinka Dostojevski oli nuorena miehenä itse mukana vallankumoussolussa ja päätyi joksikin aikaa Siperiaan. Hartaana ortodoksina hän pohtii romaanissa keisarin keikauttamiseen pyrkineitä tapahtumia teologis-psykologisesta näkökulmasta. Kirjailija oli kuitenkin itse konservatiivi. Hänen mukaansa uudet aatteet ajavat ihmiset sekaisin. Vertauksena toimii Raamatun tapahtuma, jossa Jeesus ajaa riivaajat sikoihin ja nämä ryntäävät alas jyrkänteeltä. Tästä nimi teokselle.

Kirjassa ulkomailla vuosia oleskelleita sivistyneitä joskin kyynisiä nuoria alkaa kiehtoa rikos, jolla todistaa oma ylivertaisuus (Verhovenskin ja Stavroginin hahmot). Utopistiset uudistusmieliset nuoret saavat demonisia ideoita.

Järvenpää kertoo, että näyttämösovitus haluaa tuoda lämpöä esitykseen korostamalla ystävyyttä enemmän kuin romaani tekee. Verhovenskin hahmon ytimessä on syvä haava, katkera isäsuhde, minkä vuoksi hän palvoo ystäväänsä Stavroginia. Tästä haavasta poikii myös isä-poika-kaksintaistelu, jollaista teoksessa ei ole. Pikkukaupungin vallankumouksellinen solu jäsenineen ja läheisineen haluaa tehdä maailmasta paremman paikan elää. Sukupolvet ja aatteet törmäävät, kansakunta on jakaantunut kahtia. Keskushahmot pohtivat mitä keinoja taistelussa voi käyttää, onko murha liian kova hinta.

Jurkan versio syksyllä

Teatteri Jurkka on intiimi tila, huoneteatteri. Kyytiläisiä mahtuu mukaan bussilastillisen verran. Näyttelijä tulee melkein eturivin katsojan iholle, kosketusetäisyydelle. Wanha rouwa haluaakin lähikontaktiin ja huomaa pian sitoutuvansa muun väen kanssa solun kokouksen tavoitteisiin kun Stavrogin taitavasti manipuloi osallistujat ottamaan kantaa vallankumouksen puolesta. Kaikki huutavat: ”Toimintaa! Ei toiveita!”

Rouwan fokus tässä esityksessä on näyttelijäntyössä. Millä keinoin Järvenpää luo nuo seitsemän hahmoaan pienelle pinta-alalle? Millaista elekieltä hän käyttää, millaista ääntä ja rytmiä, mitä rekvisiittaa? Läheisyys sitouttaa katsojan solun jäseneksi. Järvenpää käyttää pieniä eleitä, pieniä taukoja, saa aikaan mielenkiintoisia jännitteitä hahmojen välille. Näin läheltä wanha rouwa ei milloinkaan ole eläytynyt tällaiseen aiheeseen. Minimalismi näyttämöllä on harkittua. Punamusta väritys luo aavistuksen piilevästä pahuudesta, hahmot vaihtuvat toiseksi vain yhtä esinettä vaihtamalla: silmälasit, viuhka, hansikkaat, kaulus…Yleisöllä on myös roolinsa rekvisiitan kannattelussa. Rouwa saa pidellä pitkään tärkeää kirjettä, jonka sisältö paljastuu vasta myöhemmin.

Näytelmän päättymisen jälkeen rouwa on varma, että pystyy nyt lukemaan romaanin ennakkoluulottomasti loppuun asti kotona. Häntä jää kuitenkin koukuttamaan ajatus nähdä Riivaajien Turun versio. Mitä tapahtuu sitoutumiskokemukselle, kun katsojan etäisyys tapahtumiin kasvaa? Näkyykö rekvisiitta kunnolla? Miten pelataan valoilla, joita Jurkassa on niukalti?

Turun versio kevättalvella

Rouwa tuntee tällä kertaa tekstin. Hän istuutuu tietoisesti Sopukan takariville, kauas tapahtumien ytimestä. Fokus on nyt kokonaisuudessa, dramatisoinnissa. Ovatko hahmot täältä nähtyinä uskottavia?

Toisin kuin Jurkassa valot suuntaavat katseen tapahtumiin, ennakoivat tulevaan henkilöön. Jurkassa nuo siirrot olivat näyttelijän vastuulla, nyt valomiehen.

Etäisyys vaikuttaa siihen, että kun eturivit sitoutuvat kokouksen jäseniksi, rouwa itse jää tarkkailijaksi analysoimaan hahmojen motiiveja ja heidän arvomaailmaansa. Hän kokee, että etäännyttäminen ja sitouttaminen ovat tässä esityksessä keinoja tutkia tekstin toisaalta historiallista painoarvoa, toisaalta ajankohtaisuutta. Tekstin sovittajat ovat varmasti painineet kysymysten kanssa: mitä, kenelle, miten?

Tuliko tulkintaan muutoksia, kun esitys siirtyi pienestä tilasta isompaan? Rouwan mielestä kyllä, vaikka muistikin saattaa leveillä vuosilustoilla jo tehdä tepposet. Liikkeet voidaan tehdä isommin, kokouspuhe solulle levittää laajemmalle. Satovin humoristinen yksinpuhelupätkä oli rouwan silmissä pidentynyt ja siinä hyvin onnistunut. Kaksintaistelusta kasvoi keventävä, isän hahmoa koomisesti syventävä episodi.

Jurkan esityksessä näyttelijä on kuin lähikuva, jossa katsoja keskittyy kasvoihin ja ylävartaloon. Hahmon puhe ja katse kohdentuvat yksilöille. Turun kokokuvassa ilmeiden nyanssit heikkenevät, mutta äänensävyjen ja vartalon liikkeiden merkitys kasvaa. Puhe osoitetaan isommalle joukolle samanaikaisesti. Valoja rajaamalla saadaan kaikki katsojat keskittämään huomio samaan asiaan yhtä aikaa. Interaktio on ehkä vähäisempää mutta kokonaiskuva tarkentuu.

Tuliko wanha rouwa hullua hurskaammaksi nähtyään esityksen toistamiseen? Kyllä. Kirillovin  persoona ja pyrkimykset tarkentuivat, Stavroginin älyllisyys ja suunnitelmallisuus korostuivat, Verhovenskin neuroosit saivat näkyvyyttä ja Satovin inhimillinen katumus vetosi rouwan syvimpiin tunteisiin.

Millä tavoin teos on ajankohtainen? Ketkä haluavat tänään muuttaa maailmaa: ilmastonmuutosta vastaan taistelevat, antirasistit, kettutytöt? Löytyykö muutoshalukkuutta, onko meillä tarve uudistaa tiedettä / taidetta? Mikä on Internetin vaikutus nyt kun totuuden tuottamisen mekanismit ovat ”menneet uusiksi”? Sitä voimme itse kukin miettiä tykönämme.

Kuva: Marko Mäkinen

Lastenteatteria wanhalle rouwalle

        

Wanha frouwa etsiytyi Sopukan takariville välttääkseen olemasta näköesteenä pikkuyleisölle, joka kihisi odotuksen iloa. Oli alkamassa kiertävän lastenteatterin Kurnuttavan Sammakon ja Turun kaupunginteatterin yhteistyöesitys Pää tyynyyn!, joka perustuu Jory Johnin ja Benji Daviesin alkuperäisteokseen Goodnight Already. Yli kolmivuotiaille suunnatun näytelmän on suomentanut Roope Lipasti, musiikin toteuttanut Valtteri Lipasti ja ohjannut Thomas Dellinger.Koska kyseessä oli ensi-ilta, sai pikkuväki vanhempineen astua teatterin ala-aulaan punaista mattoa pitkin komean ulkotulen loisteessa.

Wanha rouwa ja muut paikalla olevat aikuiset varmasti tunnistivat tilanteen, jossa jälkipolvi tai muu kanssa-asuja riehaantuu juuri kun olisi syytä matkata unten maille. Tässä tarinassa Ankka (Markus Niemi) potee myöhäisen illan seurankipeyttä. Hän ylläpitää ylivireyttä jatkuvalla kahvin kittaamisella. Seinänaapuri Karhu (Kimmo Tihveräinen) saapuu salkkuineen päivän puuhista väsyneenä, valmiina uppoamaan  kutsuvaan vuoteeseen unilelunsa viereen. Kaverilla on nimikin, Benji - mistä liekään tarinaan tupsahtanut? Jaajaa. Aikuiskatsojia huvittaa Karhun ja lelun suhde, he keskustelevat kuin eräs brittikoomikko oman silmäpuolen nallensa kanssa takavuosina. Tunnistettava Mister Bean-elementti, mukava oivallus ohjaajalta.

Tarinalla on teemansa, yhteisen sävelen etsiminen, kompromissien tekeminen sekä ystävän erilaisuuden hyväksyminen. Karhu on hitaasti syttyvä, hyväntahtoinen aina uhrautumiseen saakka. Ankka taas on impulsiivinen ja tungetteleva, ei tajua toisen tarpeita. Vaan mitä tapahtuukaan lopuksi, kun roolit vaihtuvat?

Kertojan ääni (Taneli Mäkelä) kuljetti nopeatempoista juonta eteenpäin. Kertoja oli läsnä oleva joskin näkymätön, kantaa ottava, mutta ei moittiva. Ohjaaja antoi hahmojensa leikitellä teatterin illuusioilla. ”Leikitään, että tässä on ovi.” Pienten katsojien kikatuskuorosta saattoi päätellä, että keinot toimivat. Markus Niemi onnistui elekielellään välittämään ylivilkkaan ja turhautuneen Ankan aivoitukset. Karhu oli hänen täydellinen vastakohtansa, jäyhä ja verkkainen, mutta todella rakastettava. Wanhaa rouwaa kiehtoi seurata Markuksen roolityötä aivan toisenlaisessa kontekstissa. Teatterifriikit tietävät, että hän on näinä viikkoina erään traagisen tarinan ritari, tohtori Juri Andrejevitsh Zivago, musikaalin nimiroolissa Teatteri PROvinssissa.

Puvustaja Kaarina Kopola ja lavastaja Riku Suvitie olivat luoneet näyttämökuvan, joka kertoi väreillään ja esineillään naapurusten erilaisuudesta. Ankan asusteet ja maski olivat yksinkertaisuudessaan nerokkaan toimivat, Karhun hahmo monelle tuttu päiväkodin kuvaelmista.  Wanha rouwa antaa pienen miinuksen äänentoistolle. Musiikki ja laulut eivät vielä ensi-illassa olleet balanssissa, laulujen sanoista oli - ainakin takarivillä - hankala saada selvää. Vai olivatko akut päässeet tyhjenemään poikien mikrofoneista? Tähän patteriprobleemaan olisi Ankalla ja pikkuyleisöllä ollut yhteinen ratkaisu, joskin sellaista käytettiin vain ovikelloon. Sen näkivät ne, jotka tulivat Sopukkaan katsomaan tämän runsaasti happeningia sisältäneen 35-minuuttisen esityksen.

                      "Me ollaan kaikki eläimiä"

Wanhaa frouwaa kiinnostaa tietää, millainen yhteys ihmisten erilaisilla ns. kronotyypeillä on heidän persoonallisuuksiinsa. Psykologi ja unitutkija Michael Breus kertoo teoksessaan The Power of When, kuinka me kaikki edustamme yhtä neljästä aikatyypistä, sen mukaan mikä  tuntuu olevan itse kunkin kehon luonnollinen vuorokausirytmi. Kroppamme toimii tiettyinä kellonaikoina paremmin kuin toisina mikä aistitaan tehokkuutena ja vireytenä ja havaitaan jopa ruuansulatuksen toiminnassa. Breus nimeää aikatyypit hauskasti eläinten mukaan: Leijona, Karhu, Susi, Delfiini. Hän nimittäin liittää aikatyyppeihin myös tietynlaisia temperamenttipiirteitä.

Aamuvirkku Leijona on parhaimmillaan ennen puoltapäivää, mutta on illalla ”kanttuvei” jo kello 21. Määrätietoinen ja suorituskeskeinen Leijona voi olla monen ihannehahmo, mutta ehdotapa tällaista elämisen rytmiä Sudelle, joka on parhaimmillaan klo 20 alkaen ja aamuisin täydessä tokkurassa. Miten nämä kaksi organisoivat firmassa keskinäiset palaverinsa? Suurin osa ihmisistä on Breusin mukaan Karhuja, jotka kukoistavat vasta keskipäivällä, mutta pääsevät toki säädylliseen aikaan ylös sängyistään. Heidän tehonsa ovat maksimissaan klo 10-14, vasta illansuussa heissä tapahtuu toinen piristyminen. Wanha frouwa tunnistaa olevansa juuri tällainen nallekarhu, vieläpä pahan kerran hunajan perään. Iltasyöppö. Tilanne on kuitenkin paljon parempi kuin hänen eräällä ystävällään Delfiinillä. Tämän vaikeus vaipua kunnon uneen aiheuttaa jatkuvaa nukkumisongelmaa ja sitä myöten hankaluuksia työelämässä. Valppaat aivot kun työskentelevät vaikka pitäisi levätä ja kerätä voimia.

Yhteiskunnan rakenteet tuntuvat suosivan Karhuja. Koska kronotyyppi on geneettinen ominaisuus, sitä ei käy muuttaminen. On sopeuduttava tai muunneltava päivärytmiä miten parhaiten pystyy. Kannattaa miettiä mitä syö, milloin syö, ottaako päivänokoset. Tarvitaanko työn lomaan lepohetkiä?

Millaisia väärinkäsityksiä ja konflikteja aiheutuukaan aikatyyppien erilaisuudesta työpaikoilla, kouluissa ja vaikkapa armeijassa, aamuherätyksen aikoihin! Ehkäpä joku kirjoittaisi hassunhauskan tai surkuhupaisan tarinan meille isille ja äideille otsikolla Pää pystyyn! Tutkisi maallisten murheittemme ja luonteenlaatujemme yhteyksiä viisarien värähtelyihin. Tarjoaisi mahdollisuuden ymmärtää erilaisuutta ja rakentaa toimivia elämisen malleja koteihin ja yhteisöihin.

Kurnuttava Sammakko ponkaisee lähiviikkoina  perinteiselle kaamoskierrokselleen, nyt  Ankan ja Karhun tarinalla. Lapin Loikka vie esityksen ruuhka-Suomesta käsin katsottuna kauas pohjoiseen, jonkun mielestä melkein keskelle-ei-mitään. Ei wanhan rouwan.  Lapset ja mielikuvituksensa säilyttäneet tietävät, että joulupukki jos kuka joutuu adventtisesongin aikana venymään ympärivuorokautisiin työpäiviin. Tämä koskee luultavasti myös eräitä äitejä mutta ei wanhaa rouwaa. Hänen jouluunsa kuuluvat tänä vuonna maitolasi ja piparilautanen takan äärellä sekä punavalkovihreä pitkävartinen joulusukka Phoebe-nimiselle syyskeijulle.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen, TKT