Lastenteatteria wanhalle rouwalle

        

Wanha frouwa etsiytyi Sopukan takariville välttääkseen olemasta näköesteenä pikkuyleisölle, joka kihisi odotuksen iloa. Oli alkamassa kiertävän lastenteatterin Kurnuttavan Sammakon ja Turun kaupunginteatterin yhteistyöesitys Pää tyynyyn!, joka perustuu Jory Johnin ja Benji Daviesin alkuperäisteokseen Goodnight Already. Yli kolmivuotiaille suunnatun näytelmän on suomentanut Roope Lipasti, musiikin toteuttanut Valtteri Lipasti ja ohjannut Thomas Dellinger.Koska kyseessä oli ensi-ilta, sai pikkuväki vanhempineen astua teatterin ala-aulaan punaista mattoa pitkin komean ulkotulen loisteessa.

Wanha rouwa ja muut paikalla olevat aikuiset varmasti tunnistivat tilanteen, jossa jälkipolvi tai muu kanssa-asuja riehaantuu juuri kun olisi syytä matkata unten maille. Tässä tarinassa Ankka (Markus Niemi) potee myöhäisen illan seurankipeyttä. Hän ylläpitää ylivireyttä jatkuvalla kahvin kittaamisella. Seinänaapuri Karhu (Kimmo Tihveräinen) saapuu salkkuineen päivän puuhista väsyneenä, valmiina uppoamaan  kutsuvaan vuoteeseen unilelunsa viereen. Kaverilla on nimikin, Benji - mistä liekään tarinaan tupsahtanut? Jaajaa. Aikuiskatsojia huvittaa Karhun ja lelun suhde, he keskustelevat kuin eräs brittikoomikko oman silmäpuolen nallensa kanssa takavuosina. Tunnistettava Mister Bean-elementti, mukava oivallus ohjaajalta.

Tarinalla on teemansa, yhteisen sävelen etsiminen, kompromissien tekeminen sekä ystävän erilaisuuden hyväksyminen. Karhu on hitaasti syttyvä, hyväntahtoinen aina uhrautumiseen saakka. Ankka taas on impulsiivinen ja tungetteleva, ei tajua toisen tarpeita. Vaan mitä tapahtuukaan lopuksi, kun roolit vaihtuvat?

Kertojan ääni (Taneli Mäkelä) kuljetti nopeatempoista juonta eteenpäin. Kertoja oli läsnä oleva joskin näkymätön, kantaa ottava, mutta ei moittiva. Ohjaaja antoi hahmojensa leikitellä teatterin illuusioilla. ”Leikitään, että tässä on ovi.” Pienten katsojien kikatuskuorosta saattoi päätellä, että keinot toimivat. Markus Niemi onnistui elekielellään välittämään ylivilkkaan ja turhautuneen Ankan aivoitukset. Karhu oli hänen täydellinen vastakohtansa, jäyhä ja verkkainen, mutta todella rakastettava. Wanhaa rouwaa kiehtoi seurata Markuksen roolityötä aivan toisenlaisessa kontekstissa. Teatterifriikit tietävät, että hän on näinä viikkoina erään traagisen tarinan ritari, tohtori Juri Andrejevitsh Zivago, musikaalin nimiroolissa Teatteri PROvinssissa.

Puvustaja Kaarina Kopola ja lavastaja Riku Suvitie olivat luoneet näyttämökuvan, joka kertoi väreillään ja esineillään naapurusten erilaisuudesta. Ankan asusteet ja maski olivat yksinkertaisuudessaan nerokkaan toimivat, Karhun hahmo monelle tuttu päiväkodin kuvaelmista.  Wanha rouwa antaa pienen miinuksen äänentoistolle. Musiikki ja laulut eivät vielä ensi-illassa olleet balanssissa, laulujen sanoista oli - ainakin takarivillä - hankala saada selvää. Vai olivatko akut päässeet tyhjenemään poikien mikrofoneista? Tähän patteriprobleemaan olisi Ankalla ja pikkuyleisöllä ollut yhteinen ratkaisu, joskin sellaista käytettiin vain ovikelloon. Sen näkivät ne, jotka tulivat Sopukkaan katsomaan tämän runsaasti happeningia sisältäneen 35-minuuttisen esityksen.

                      "Me ollaan kaikki eläimiä"

Wanhaa frouwaa kiinnostaa tietää, millainen yhteys ihmisten erilaisilla ns. kronotyypeillä on heidän persoonallisuuksiinsa. Psykologi ja unitutkija Michael Breus kertoo teoksessaan The Power of When, kuinka me kaikki edustamme yhtä neljästä aikatyypistä, sen mukaan mikä  tuntuu olevan itse kunkin kehon luonnollinen vuorokausirytmi. Kroppamme toimii tiettyinä kellonaikoina paremmin kuin toisina mikä aistitaan tehokkuutena ja vireytenä ja havaitaan jopa ruuansulatuksen toiminnassa. Breus nimeää aikatyypit hauskasti eläinten mukaan: Leijona, Karhu, Susi, Delfiini. Hän nimittäin liittää aikatyyppeihin myös tietynlaisia temperamenttipiirteitä.

Aamuvirkku Leijona on parhaimmillaan ennen puoltapäivää, mutta on illalla ”kanttuvei” jo kello 21. Määrätietoinen ja suorituskeskeinen Leijona voi olla monen ihannehahmo, mutta ehdotapa tällaista elämisen rytmiä Sudelle, joka on parhaimmillaan klo 20 alkaen ja aamuisin täydessä tokkurassa. Miten nämä kaksi organisoivat firmassa keskinäiset palaverinsa? Suurin osa ihmisistä on Breusin mukaan Karhuja, jotka kukoistavat vasta keskipäivällä, mutta pääsevät toki säädylliseen aikaan ylös sängyistään. Heidän tehonsa ovat maksimissaan klo 10-14, vasta illansuussa heissä tapahtuu toinen piristyminen. Wanha frouwa tunnistaa olevansa juuri tällainen nallekarhu, vieläpä pahan kerran hunajan perään. Iltasyöppö. Tilanne on kuitenkin paljon parempi kuin hänen eräällä ystävällään Delfiinillä. Tämän vaikeus vaipua kunnon uneen aiheuttaa jatkuvaa nukkumisongelmaa ja sitä myöten hankaluuksia työelämässä. Valppaat aivot kun työskentelevät vaikka pitäisi levätä ja kerätä voimia.

Yhteiskunnan rakenteet tuntuvat suosivan Karhuja. Koska kronotyyppi on geneettinen ominaisuus, sitä ei käy muuttaminen. On sopeuduttava tai muunneltava päivärytmiä miten parhaiten pystyy. Kannattaa miettiä mitä syö, milloin syö, ottaako päivänokoset. Tarvitaanko työn lomaan lepohetkiä?

Millaisia väärinkäsityksiä ja konflikteja aiheutuukaan aikatyyppien erilaisuudesta työpaikoilla, kouluissa ja vaikkapa armeijassa, aamuherätyksen aikoihin! Ehkäpä joku kirjoittaisi hassunhauskan tai surkuhupaisan tarinan meille isille ja äideille otsikolla Pää pystyyn! Tutkisi maallisten murheittemme ja luonteenlaatujemme yhteyksiä viisarien värähtelyihin. Tarjoaisi mahdollisuuden ymmärtää erilaisuutta ja rakentaa toimivia elämisen malleja koteihin ja yhteisöihin.

Kurnuttava Sammakko ponkaisee lähiviikkoina  perinteiselle kaamoskierrokselleen, nyt  Ankan ja Karhun tarinalla. Lapin Loikka vie esityksen ruuhka-Suomesta käsin katsottuna kauas pohjoiseen, jonkun mielestä melkein keskelle-ei-mitään. Ei wanhan rouwan.  Lapset ja mielikuvituksensa säilyttäneet tietävät, että joulupukki jos kuka joutuu adventtisesongin aikana venymään ympärivuorokautisiin työpäiviin. Tämä koskee luultavasti myös eräitä äitejä mutta ei wanhaa rouwaa. Hänen jouluunsa kuuluvat tänä vuonna maitolasi ja piparilautanen takan äärellä sekä punavalkovihreä pitkävartinen joulusukka Phoebe-nimiselle syyskeijulle.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen, TKT

Kun Asko puki Eskon

Pesti Turun kaupunginteatterin kotikriitikkona, yhtenä seitsemästä, on osoittautumassa antoisaksi seikkailuksi tuntemattomiin maastoihin ja maisemiin. Wanhalla frouwalla on mahdollisuus oppia yhtä sun toista osallistumalla luennoille, esittelyihin, teosavauksiin, pressitilaisuuksiin, harjoituksiin ja näytöksiin. Erään maanantain hän viettää tiiviisti katsomossa aamuharjoituksissa klo 11-14.30 ja illan samassa paikassa klo 18-21. Tarkoitus on seurata asemaharjoituksia ja kirjoitella kotikriitikot.com-blogiin tunnelmia ja tuntemuksia. 

Tällaista tekstiä syntyy:

Wanha frouwa asettautuu mukavasti pienen näyttämön katsomoon, ehdottomasti punaiselle, ei harmaalle istuimelle. On alkamassa erityistapaus frouwan elämässä, hän pääsee seuraamaan kokonaiseksi päiväksi Pukijan asemaharjoituksia lavalla.

Kolmikko Esko Roine, Asko Sarkola ja ohjaaja Pentti Kotkaniemi heittävät keskenään veljellistä läppää, vaihtavat päittäin pieniä anekdootteja uransa varrelta, vierailukäynneiltä, tapaamistaan mielenkiintoisista tyypeistä. Ohjaaja valistaa frouwaa ”keventämisen” merkityksestä. On helpompi harjoitella, kun alkutunnelma on leppoisa, ennen tositoimiin ryhtymistä.

Frouwa lukee katseellaan näyttämökuvaa. Ollaan johtavan näyttelijän, jota Sir-nimityksellä kunnioitetaan, pukuhuoneessa keskellä sodan melskettä vuonna 1942. Sirillä on komennossaan pieni kiertävä teatteriseurue, joka esittää illasta toiseen Shakespearen teoksia. Kuluvana iltana on vuorossa Kuningas Lear, sen 227. esitys. Sirin oikeana kätenä ja uskottuna on jo vuosia toiminut pukija Norman. Tarinassa on mukana kolme naista, eri-ikäisiä, kullakin oma merkityksensä näytösten onnistumisessa. Luvassa on komiikkaa ja tragiikkaa, sillä sellaistahan elämä on.

Näyttämön keskiössä on ovi, jonka kautta tullaan käytävän puolelta Sirin pukuhuoneeseen. Käytävän toisella puolella on olevinaan se näyttämö, jolla Lear on määrä esittää. Pukuhuone on ahdas ja yksinkertainen, harjoitusten tässä vaiheessa vielä viitteellinen. On pukeutumispöytä, peili, keittovälineet, tuoli, jakkara, sohva, vaaterekki.  Frouwa kuuntelee kuinka äänimies ylhäällä kopissaan testaa efektejä, joilla näytelmä tullaan aloittamaan. Katsoja saatetaan äänen ja valojen avulla tapahtuman aikaan ja paikkaan.

Frouwa tarkkailee myös kuiskaajaa, joka istuu kynä ja pyyhekumi kädessään nuottitelineen ääressä, käsikirjoitus eli plari auki edessään. Frouwan omassa näyttämöharrastuksessa kuiskaajan roolissa istui kuka kulloinkin kerkesi. Ammattiteatterissa kuiskaajan rooli on monipuolinen ja vaativa. Tarvitaan selkeä puheääni ja rauhallinen asenne, kun syötetään tekstiä näyttelijöille sekä harjoituksissa että vielä näytöksissä, jos on tarpeen. Kuiskaajan pitää olla sisällä tarinassa, että pystyy reagoimaan nopeasti. Hän nimittäin on aktiivisesti mukana koko prosessin ajan ohjaajan oikeana kätenä. Hän vastaa kirjanpidosta pääkirjaan eli jo mainittuun plariin, merkitsee ylös muutokset. Merkittäviksi tulevat myös sisääntulot, valoiskut, musiikki-iskut, esiripun iskut, näyttelijöiden asemat näyttämöllä jne. Kaikki tämä tieto on tarpeen, että teknikot selviävät omista osuuksistaan esityksissä. Kuiskaaja voi tehdä myös itse ehdotuksia tekstin suhteen ja hän huolehtii siitä, että näyttelijöiden roolivihoissa on samat muutokset kuin pääkirjassakin.

Pukijassa ohjaaja-Pentti ja näyttelijät pähkäilevät yhdessä pidetäänkö parenteesit eli kirjailijan antamat näyttämöohjeet ennallaan, leikataanko tai tiivistetäänkö repliikkejä suuhun sopiviksi. Millaiset vaatteet tarvitaan nopeisiin vaihtoihin, tuleeko henkselit, käytetäänkö varrellisia saappaita?  Puvustaja on jo tuonut vaaterekkiin kuninkaan kultakirjaillun kaftaanin. Asko-Norman pyörittelee sitä kohtauksessa käsissään ja pähkäilee sen pukemisstrategiaa. Aivan ei suju kuin Strömsössä, tämä 227. pukemiskerta. Tilanne saa Sir-Eskon kepeästi toteamaan, ettei ”teatterinjohtaja selvästikään ole pukija”. Tällä hän viittaa Asko Sarkolan menestyksekkäisiin johtajuuksiin Lilla Teaternissa ja Helsingin kaupunginteatterissa.  Apuun tulee Kirsi Tarvainen, joka näyttelee Ladya eli Sirin rakastettua. Hänellä on kokemusta pitkien mekkojen pikavaihdoista ja hän antaa ”pojille” hyvän vinkin ongelman ratkaisuun.

Frouwa ihailee Normanin elekieltä, ketteryyttä ja valmiutta olla alati uskollisena isäntänsä vieressä. Sir on tottunut saamaan osakseen palvelua, hänen kasvojensa ilmeet ovat paljonpuhuvia. Frouwa ihailee mielessään mestarien taitoa solahtaa sekunneissa hahmonsa nahkoihin, maneereineen päivineen. Eivät toisetkaan näyttelijät jää pekkaa pahemmiksi: Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen ja Pihla Maalismaa tekevät roolityötä Sirin naisina, Mika Kujala ja Kimmo Rasila kunnostautuvat onnettoman näyttämöseurueen monen sortin miehinä, ”sotaan kelpaamattomina”.

Wanha frouwa tulee nähneeksi Pukijasta kokonaan ensimmäisen näytöksen. Hän on lukenut näytelmän ja tietää, mitä tuleman pitää. Hän on myös nähnyt The Dresser- elokuvan, jota tähdittävät nimekkäät britit Ian McKellen ja Anthony Hopkins. Frouwa on paitsi anglofiili, myös Shakespearen ystävä oman taustansa vuoksi ja odottaakin nautinnolla ennakkonäytöstä, jossa kuulee jopa laulua, Loppiaisaatosta ja Kuningas Learista. Vaan kuka roolihenkilöistä laulaa? Se jääköön kuultavaksi.

Harjoitus tekee mestarin mutta tässä tarinassa mestarit tekevät harjoituksen.