Karvat pystyyn kuorossa

Opiskeluvuosina, hitaanpuoleisella 70-luvulla, perustimme osakuntaan lauluköörin Agit Prop-hengessä. Tuolloin perehdyin ensi kertaa stemmalaulun salaisuuksiin, kohtalaisesti onnistuen.

Melko pian totesin itsessäni hyvän syyn saada henkilökohtaista ohjausta ja hakeuduin entisen oopperalaulajattaren pakeille. Pirkko-täti oli ymmärtäväinen mutta tiukka ja tuomitsi jo lähtöruudussa ”kaisakorhosmaisen avolaulannan”, jota hänelle rohkeasti tarjoilin. Tyyli ja tahti todellakin muuttuivat ja pääsin alustavasti jyvälle hengityslihasten sijainnista. Vaccain vokaliisit nenän edessä lauloin peilikuvalleni ja tarkkailin pallean liikkeitä ja leuan asentoa. Klassinen laulanta on hikistä urakointia ja sain noina kuukausina käsityksen tuon urheilulajin todellisesta vaativuudesta.

Vauhdikkaina ruuhkavuosina vaihdoin laulun toiseen liikunnan muotoon, steppitanssiin, johon hurahdin niin perinpohjaisesti, että toista polvea oli korjailtava kahteen otteeseen. ”Aikansa kutakin”, totesivat ligamentit lumpiossa. Koska en ole paikalla pysyttelevää sorttia, tulin helposti ylipuhutuksi viihdekuoron koelauluun. Sillä musiikin polulla olen edelleen, 20 vuotta myöhemmin.

Ennen kuin kuoro alkaa treenata ohjelmistoa, sen on aiheellista pohtia miksi se laulaa ja kenelle.  Laulu ilman yleisöä on toki terapiaa itselle, mutta se ei vielä riitä riman korkealla pitämiseen. Tarkoituksemme on kehittyä yhdessä ja yksilöinä. Meidän kuoromme kertoo lauluillaan tarinoita elämästä ja ihmisen osasta maailmassa. Toivomme yleisön viihtyvän, siksi kiinnitämme huomion tekstin tulkintaan, musiikin svengiin ja soundiin. Koreografiat elävöittävät katsojan kokemusta. Ei kukaan jaksa katsoa kahta tuntia tumput suorina korokkeilla jököttävää ykstotista massaa. Ei enää nykypäivänä.

Kuoroesitykset ovat enemmän kuin laulujensa summa. Ne sisältävät ohjelmistovalinnat, sovitukset, säestyksen, juonnot, äänentoiston ja valot, puvut ja mahdolliset projisoinnit valkokankaalle. Kuoronjohtajan näkemys on tietysti lakimme ja hänen näyttöönsä me luotamme kun sanat ja stemmat eli nuotit vihdoin jätetään pois ja ohjelmisto osataan ulkoa kaikissa ääniryhmissä.

Yksilötasolla olemme itse kukin vastuussa omasta osaamisesta. Ääniryhmiä on neljä: sopraanot, altot, tenorit ja bassot. Useissa sovituksissa ryhmät vielä puolitetaan matalampaan ja korkeampaan ääneen, jolloin saatamme laulaa kahdeksaakin stemmaa samaan aikaan. Haastavaa! Ääniryhmän sisällä pyrimme yhtenäiseen sointiin. Sopraanot ovat heleitä ja tyttömäisiä, altot tummia ja vahvoja, tenorit kevyitä ja poikamaisia ja bassot miehisiä miehiä. Ääntä tuotetaan ryhmissä eri tavoin. On rintarekisteriä ja pää-ääniä, noin yksinkertaistettuna. Kuoronjohtajamme on myös laulunopettaja ja hänen johdollaan treenaamme äänenmuodostusta ja hengitystä sekä vokaalisointia ja myös kerronnallista ilmaisua tekstin tulkinnassa.

Minulla on ilo laulaa kuororivistössä paikalla, johon kuulen kaikkien ryhmien stemmat yhtä aikaa. Kuulen harmonian. Paikka on altis pasmoissa sekaantumiselle, joten oma stemma on osattava hyvin, ettei lähde mukaan vieraaseen ääneen. Kotiharjoittelu on avain oppimiseen ja pidämme usein ryhmän sisällä ylimääräisiä stemmaharjoituksia ja jaamme treenimateriaalia nauhoituksina.

Solistinen laulaminen eroaa kuorolaulusta kuin yö päivästä. Siinä missä yksittäinen ääni ei saa erottua stemmalaulajien joukosta, solistin taas pitää kuulua juuri erilaisuutensa avulla. Hän voi fraseerata ja ”niekkuakin” vapaasti oman tulkintansa pohjalta. Avainsana on hengitys, siis  äänen tuotto.

Ääni syntyy, kun keuhkojen sisältämä hengitysilma purkautuu pallean työntämänä ylös henkitorveen ja pistää siellä äänihuulet värähtelemään. Ei ihme, että a, e, i, o, u, y, ä ja ö ovat nimeltään ”vokaaleja”. Syntyväthän ne äänihuulissa, engl. vocals. Toiset vokaalit ovat suussa ”etisiä”, toiset ”takaisia” mutta kaikkien pitäisi tulla ulos suusta maskin kautta. Helppoa vai? No ei.

Äänteet puolestaan syntyvät suun sisällä, uloshengitysilmaan kielen, kitalaen ja hampaiston avulla. Laulaessa keskivartalolihakset toimivat pumppuna, kurkku on ”auki”, kitalaki leveänä ja pehmeä kitalaki korkealla, leuka alhaalla ja kieli aktiivisena tekstiä synnyttämässä. Ilman kulkua ei saa estää kurkkua ”kuristamalla” tai puskemalla ääntä ylös ja ulos. Ääni haluaa virrata vapaasti. Ei ihme, että laulaessa tulee hiki ja pulssi kohoaa. Kyllä se käy hyvästä urheilusuorituksesta, vaikka vaivattomalta näyttääkin. Huolimatta siitä, että keskivartalotuki on ykkösasemassa, kasvojen lihaksisto ei ole merkityksetön sekään äänen tuotossa. Sieraimet pidetään auki, poskilihakset pienessä hymyssä soundia keventämässä sekä silmät avoinna ja otsarypyt sileinä. Helppoa vai? No ei. Kokeilepa hengittää sisään mielikuvana tynnyrin täyttö. Puhalla sitten ilmat pihalle ilman että tynnyrisi menee milliäkään kasaan. Siinä sinulle ”laulajan tuki”. Ja muista hymyillä.

Joskus kuoromme soi täydellisyyttä hipoen. Mistä sen tietää? Sen tietää, kun miesten bassot selkämme takana soivat niin vahvoina ja matalina että omat ihokarvat nousevat virtauksesta pystyyn kesken kappaleen. Se tunne on moniaistillinen ja niin kokonaisvaltainen, ettei sitä pysty edes selittämään ulkopuoliselle. Se pitää vain kokea itse. 

Takavuosina Viihdelaulajat kisasivat Turun konserttitalolla, aiheena Laila Kinnusen laulut. Kuoroamme johti tuolloin MusO Johanna Kotilainen. Aikaa on kulunut ja väki vaihtunut. Uudet laulajat ovat aina tervetulleita kuoroon. Me olemme rentoa ja hyväntuulista porukkaa.

Ikään ja säätyyn katsomatta

Mikä on se elämän alue, jolla kaikki puhaltavat yhteen hiileen iästä, koosta ja sukupuolesta riippumatta? He jakavat siellä keskenään psyykkiset ja fyysiset kokemuksensa pohtimatta erityisemmin miltä näyttävät tai vaikuttavat toimiessaan yhteiseksi hyväksi. Tuo paikka on näyttämö. 

Mikä ajaa ujonkin ihmisen ilta toisensa jälkeen uuvuttaviin harjoituksiin, kohtaamaan uusia haasteita ja sietämään jännitystä kritiikin edessä? Se on itse kunkin aivojen mielihyväkoneisto, sen dopamiinirata.  Keskiaivot, aivokuori ja otsalohko varastoivat meihin muistijälkiä ja kokemuksia, jotka toistuvasti värittyvät tunneryöpyllä. Mielihyvää säätelevät hormonit kuten serotoniini ja endorfiinit tuottavat yhä uudelleen dopamiinikylvyn, huumaavan euforian. Mielihyvä alkaa sitoutua sen käynnistäjään eli teatteriin ja varsinkin ensi-illan tuottamaan yhteisölliseen kokemukseen. Palkitsevat kokemukset ovat parhaita opettajia ja pian harrastaja huomaa olevansa kunnolla koukussa tuohon illuusion tuottamiseen. Teatterissahan ei mikään ole totta. Yleisö on uskovinaan näkemänsä tarinan ja näyttelijä on olevinaan henkilö kertomuksessa. Näyttämö edustaa tapahtumapaikkaa, jota se ei oikeasti ole. Ja tästä kaikesta illuusiosta katsoja on valmis maksamaan jakaakseen mielihyvän – tai jonkin muun kokemuksen – näyttelijöiden ja kanssakulkijoiden kanssa. Katharsis? Mieltä puhdistava vaikutus? 

Meidän Anatevkamme Provinssin näyttämöllä on kotimme. Siellä on Tevjen matala maja, Motelin räätälinliike, vaja, piha ja aukio. Katsoja on milloin sisällä tuvassa sapatti-illallisella, milloin Golden ja Tevjen makuukamarissa painajaista jakamassa.  Yleisö pääsee osalliseksi kapakka-illasta, jossa tyttären kohtaloa sinetöidään. Se saa tanssia mukana häissä, kun Motel ja Tzeitel vihdoin saavat toisensa. Lopuksi katsoja kokee häädön tunnelmat ja lähdön rakkaasta Anatevkasta. Tämä kaikki vajaan kolmen tunnin aikana muutaman kymmenen neliön kokoisella alueella, jossa soittaa kahdeksanhenkinen orkesteri ja jolla liikkuu parhaimmillaan kolmekymmentä esiintyjää. Tätä minä kutsun todelliseksi illuusioksi. 

Rakastan toistuvia läsnäolon hetkiä lavalla. Roolissani elän vain hetkeä kerrallaan. Menneisyyteen ei ole paluuta, tulevasta en tiedä. Vaikka repliikit ja asemat pysyvät samoina esityskerrasta toiseen, yksikään näytös ei ole edellisensä kopio vaan ainutlaatuinen tuotos. Elämme roolejamme suhteessa muihin tapahtumissa mukana oleviin henkilöihin. 

Viulunsoittaja on suurin tuotanto, jossa olen ollut mukana. Tuotantopuolella on ollut suuria haasteita ja paljon pelissä. Ohjaajia on neljä: näyttelijäntyö, koreografiat, musiikin johto, laulut. Teos ei ole mitään ilman toimivia lavasteita, puvustusta, maskeja, äänentoistoa ja valoja. Meillä näyttelijät tanssivat ja tanssijat näyttelevät. Kaikki laulavat.  Ikähaitarimme on alun toisella kymmenellä olevista kahdeksankymppiseen. Meitä kaikkia tarvitaan, olemme tärkeitä toisillemme. 

Ensi-illan jälkeinen karonkka sinetöi meidät yhdeksi ryhmäksi. Harjoitusvaiheessa olemme ehkä tavanneet toisemme  vilahdukselta ja tutuksi ovat tulleet vain samoissa kohtauksissa näyttelevät. Läpimenot harjoituskauden lopussa ovat intensiivisiä ja hektisiä. Siellä ei ole aikaa kohdata kanssakulkijaa yksilönä. Sen vuoksi yhteiset juhlat – bileet – ovat tärkeä etappi ennen kuin ohjaajat päästävät meistä lopullisesti irti. Sitten olemme omillamme. 

Aloitin teatteriharrastukseni yliopistolla pohjalaisessa osakunnassa 70-luvun lopulla. Järjestimme ”mallasiltamia” eli maltamia ohjelmanumeroineen. Nykyisin ne olisivat kai lähinnä speksejä. Musiikki ja laulaminen tulivat heti mukaan kuvioihin. Tanssiharrastuksesta on ollut myös iloa teatterin saralla, vaikka ikä ja kulumat  hidastavat menoa. Onneksi vielä vasta hiukan! Ruuhkavuosina en voinut sitoutua talvituotantoihin ja panostin sitten ilmaisun opettamiseen. Ei oppi ojaan kaada, opettajaakaan. Nyt eläkkeellä on aikaa ja voimavaroja osallistua aktiivisesti ja sen teen. Tulee nimittäin sekin aika vielä, jolloin ei jaksa, pysty eikä huvita. Sitä en odota enkä ennakkoon murehdi, tulee kun on tullakseen.

Nautitaan nyt!

Nostalgiaa osakunnan illanvietosta Turussa. Hartaasti laulamme Markun kitaroidessa etualalla. Tunnistan itseni neidoksi helyt kaulassa. Pienellä kokoonpanolla olimme kerran esiintymässä Bottalla vappukeikalla oikein kutsuttuina, niin ettei sitä ihan "yhtä tyhjän kanssa" oltu.

Kiitos! Ja onnea, mazel tov!

Ensi-illan euforiaa

Onnistumisen riemua! Viikkojen työ saa palkintonsa kun ensi-iltayleisö täyttää salin ja esiripun takana orkesteri virittäytyy alkusoittoon. Me jännitämme kaikki yhdessä ja yksin, olemme enemmän kuin jäsentemme summa. Tanssijat, näyttelijät, kapellimestari ja muusikot, koreografi, ohjaaja, puvustaja, lavastaja ja valo- ja äänimies, ovimiehet ja tuottaja. Kahvilan tytöt, baarimikko, ja somekanavan päässä odottelevat tällä kertaa lippua vaille jääneet. Tunnelma on tiivis, lämmin ja odottava. Energialataus on käsin kosketeltavissa, musikaalin imu alkaa vetää mukaansa niin katsojat kuin ensemblen. Sivuverhoissa hypistellään vaatetusta ja odotetaan oikeita iskuja. Sanoja tai liikkeitä, jotka kertovat roolihenkilölle milloin hänen on aika astua valoihin. Kutittavaa odotusta....

Tevjen ja Golden perheen sapatti-illallinen. Kuva: Jarmo Elomaa

Syyskulttuuria

Paljon on vettä virrannut kaupunkimme läpi kiemurtelevassa joessa sen jälkeen, kun mummo jäi eläkkeelle koulumaailmasta. Puolitoista vuotta sitten. Joku irvileuka kysäisi jo vuosi takaperin, miten ihmeessä saan aikani kulumaan. Että mitä?!

Vastaan nykyisin kyselijälle, että teen samoja mukavia juttuja kuin työelämävuosinani. Silloin uhrasin niihin iltani, yöni ja viikonloppuni. Nyt nautiskelen niistä prime time-aikoihin ja otan välillä pienet power napit. Päikkärit. Kirjoitan, luen, ulkoilen, vesijuoksen, kuntopyöräilen Netflixin edessä ja ennen kaikkea, opettelen repliikkejäni ja harjoittelen kuoro- tai musikaalisävelmiä. Nousen aika-ajoin stagelle jokuseksi kuukaudeksi. Tällä viikolla koittaa Viulunsoittajan ensi-ilta ja minulla on ilo ja kunnia olla Golde, maitomiehen vaimo Anatevkassa. Siitä lisää myöhemmin.

Tein pehmeän laskun eläke-elämään lupautumalla aika-ajoin peruskouluun sijaistamaan kielten opettajia. Opetustyö on minulle edelleen nautinto ja samalla aitiopaikka tavata vanhoja kollegoita ynnä ihanaa nuorisoa. Koulu oli minulle mieluisa työympäristö ja on sitä edelleen, sillä toimenkuvani sijaisena on erilainen kuin vakinaisella opettajalla. Siitäkin myöhemmin.