Menikö se pieleen?

Näytelmää nimeltä Näytelmä, joka menee pieleen on kritiikeissä pidetty loistavana kuvauksena pieleenmenosta. Wanhan rouwan tiedetään omaavan omakohtaisia kokemuksia erilaisista mokista, munauksista, kömmähdyksistä, missauksista ja vituralleen menoista.  Onhan hän heittäytynyt yleisöjensä eteen sekä ammatikseen että harrastusmielessä.

Nyt rouwa päätti pohjustella omaa katsojakokemustaan pohtimalla syntyjä syviä eli mitkä kaikki teatterin osatekijät voivat pahimmillaan mennä pieleen?

Teatteri on tarinan kerrontaa yleisölle. Entäpä, jos tarina ja katsojat eivät kohtaakaan eli teksti on  valittu väärin kohderyhmäänsä nähden? Kenen ongelma silloin on? Tuottaja ja teatterin johtoryhmä ovat vastuussa näytelmän valinnasta ja sen castingista. He viime kädessä maksavat laskut ja kärsivät tappiot, jos niitä on tullakseen. Suurtuotannot nielevät rahaa, jolloin liputkin ovat arvokkaampia. Hetkinen! Onko tuotanto suunnattu lapsille, teineille, ruuhkavuosiaan eläville perheille vai eläkeikäisille? Halutaanko yleisöön eri- ikäisiä, eri sukupuolten edustajia? Kuka on riittävän kiinnostunut, kuka haluaa maksaa lipusta? Kohderyhmiä sietää pohtia tarkkaan. Samaten budjettia: mihin on varaa, mihin ei?On kurjaa, jos tuotanto joudutaan keskeyttämään siksi että homma osoittautui persnetoksi.

Näytelmän ohjaaja kantaa vastuun kokonaisuuden hahmottamisesta, esityksen rytmistä ja temposta. Hän tietää, mitä hahmot tekevät, miksi ja miten. Taitava ohjaaja kuuntelee koko työryhmää mutta päättää viime kädessä itse kuinka loppujen lopuksi toimitaan. Joskus ohjaajakin voi päätyä hyppäämään roolihahmoksi, mikä on tietenkin poissa ohjaustyöstä. Voi syntyä rytmiongelma jos toinenkin. Harjoitusten aikataulutus on tärkeä juttu kaikille, ettei homma mene pieleen ajanpuutteen takia. Näin vältetään amatööriyden leima, joka helposti muutenkin isketään harrastajateatteriin, ammattilaisista nyt puhumattakaan.

Castingissa näyttelijät sijoitetaan kukin rooliinsa. Ammattilaiset osaavat hommansa, vaikkei osoitettu rooli miellyttäisikään. Harrastajalla taas saattaa olla itsellään enemmän intoa kuin taitoa tai kokemusta, mikä on riski kokonaisuuden kannalta. Hän joko ylinäyttelee, alinäyttelee tai ei pysty oikein mihinkään. Pitäisi kyetä moneen asiaan samanaikaisesti: mennä hahmonsa nahkoihin ilmeineen ja eleineen, artikuloida kuuluvasti ja selkeästi, muistaa repliikkinsä, pysyä rytmissä ja tempossa ja varautua improvisoimaan pahan paikan tullen. Paha paikka on vaikkapa ”bläkäri”, tilanne jossa näyttelijällä ei ole yhtäkkiä hajuakaan mitä piti sanoa. Paha paikka on myös se kun valot, ääniefektit, mikrofoni  tai lavasteet eivät jostain syystä toimi, huonekalu hajoaa alta, rekvisiittaa puuttuu tai se on väärässä paikassa. ”Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.” On heittäydyttävä komeasti tyhjän päälle ja uskottava että kaikkien pokka pitää. Joskus on kanssanäyttelijällä naurussa pitelemistä, kun ”senat ovat sakaisin”. Sitä tapahtuu, paremmissakin piireissä.

Kuinkas sitten menikään pieleen Turun Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä? Näemme näytelmän näytelmässä. Esityksessä harrastajaseurue nimeltä Turun Työväen Teekkareiden Draamaseura tunnetaan tunaroinnista aiemmissa tuotannoissaan. Tapahtumasarja johtaa ensi-illassa tilanteisiin, joissa jopa näyttämömestari ja äänimies joutuvat lavalle tovereitaan pelastamaan. `Murha Havershamin kartanossa` on peribrittiläinen mysteeri, jonka teekkarit toteuttavat Agatha Christien hengessä. Hyvin erikoiset lavasteet ovat elintärkeä osa koko juttua. Wanhan rouwan omat odotukset toteutuvat prikulleen, paitsi että turkulaiset kymmenkertaistavat teoksensa fyysisyyden katsojan henkeä salpaavalla tavalla. He myös osaavat näytellä huonoa näyttelemistä. Wanha rouwa  arvostaa sitä, onhan hän itse opiskellut pieleen laulamista Florence Jenkinsin roolia varten. Rouwa seuraa myös yleisön reaktioita. Mille nauretaan? Eri puolilla katsomoa selvästi eri tapahtumille. Rouwaa itseään huvittavat eniten tilanteet, joissa teekkareilla on menossa bläkäri tai ollaan muuten Suuren Epätietoisuuden vallassa jatkon suhteen. Ne sekunnit ovat koettuina piiiiitkiä. Rouwa tietää.

Tunaroinnissa ei ole wanhalle rouwalle mitään uutta. Sen sijaan hän ihailee sekuntipelillä toteutettuja teknisiä taidonnäytteitä. Mika Eirtovaara ohjasi näytelmän ensiksi Tampereelle vuonna 2017 ja nyt Turkuun. The Play That Goes Wrong on esitetty Lontoossa vuonna 2014 ja Broadwayllä 2017. Ei mikään turha tuotanto, suosiosta päätellen. Nyt se kiertää 20 eri maassa.

Wanha rouwa suosittelee näytelmää niille, jotka jo valmiiksi pitävät Monty Pythonista, Mr Beanista  tai Illallisesta yhdelle. Rentouttavaa ja naurun rikastamaa kokemusta!

Ikään, näköön, kokoon ja väriin katsomatta hymyt ovat aina yhtä tarttuvia. CC: Smiles