Wanha rouwa alkaa pikkuhiljaa
toipua Florencen ronskista entreestä PROvinssin lavalle. Turun Sanomien
kriitikko Jouko Grönholm kysyy, onko Suurenmoista!
puhdas komedia, onko se musiikkinäytelmä? Hän vastaa itse jämäkästi: ”Ei.” Esityksessä
piilee hänen mukaansa komedian aineksia ja sirpaleita samoin kuin
musiikkinäytelmän akordeja, mutta se on kuitenkin jotain muuta. ”Se kasvaa kiinnostavaksi
ja pitkään askarruttavaksi draamaksi, koska se pakottaa katsojansa perimmäisen
kysymyksen äärelle. Mille me oikeastaan nauramme, kun meitä huvittaa
henkilöhahmo, joka laulaa auttamattomasti väärin.”
Wanhaa rouwaa kiinnostaa komedian
historia ja kehitys nykypäivän tapakomediaksi ja sitcomiksi, tilannekomiikaksi.
A vot, jäljet johtavat sylttytehtaalle, Antiikin ajan Kreikkaan ja Roomaan. Wanha kunnon Aristoteles kirjoittaa Runousopissaan vuonna 335 eaa. että
komedian tehtävä on esittää naurettavaa, viallista ja rumaa mutta ei aiheuttaa
katsojassa tuskaa. Komedia jäljitelköön ihmisten hävettäviä ja naurettavia
puolia ja pilkatkoon valtion johtajia. Tiedossa on, että poliittiset satiirit
pohjautuivat varhaisiin falloslauluihin ja sisälsivät seksuaalisia vihjauksia,
pilkatessaan aikansa ”julkimoita” (kuten Sokrates) tai instituutioita (kuten
demokratia tai sodankäynti).
Ateenassa siis vietettiin noihin
aikoihin Dionysia-juhlia, joita myöhemmin kutsuttiin Roomassa bakkanaaleiksi. Ne olivat monipäiväisiä,
riehakkaita uhrikulkueita, joissa kannettiin komeita falloksia ja sallittiin
yleinen juopuminen viininjumala- Dionysoksen kunniaksi. Juhlien yhteydessä
järjestettiin näytelmäkilpailuja eli laadittiin komedioita, tragedioita ja
satyyrinäytelmiä. Ja sitten taas kohoteltiin maljoja. Väliin kilpailtiin
kuorotoiminnan saralla, mutta kyseessä lienevät pikemmin resitaatiot kuin
laulut. Wanha rouwa haluaa painottaa,
että nuo näyttävät fallokset olivat Delfoin oraakkelien nimenomainen suositus
lepyttää Dionysos, joka oli kuulemma lähettänyt ikävän alapään taudin
ateenalaisille miehille rangaistuksena jumalisen uskon puutteesta. Ilmeisesti
oraakkelin lääke oli havaittu toimivaksi, koskapa perinne jatkui pitkään. Ja
sitten taas otettiin.
Florencen 1940-luvun maailmassa
fallokset ovat raffinoituneet vilkkuviksi silmiksi ja puheeseen kätketyiksi
vihjeiksi. Viinin lipittely on jalostunut satunnaisiksi sherryn naukkailuiksi. Humaltuminen ja huppelissa toikkarointi tuntuvat
yhä tänäänkin olevan vahvoja huumorin ja läpänheiton lähteitä. StClair Bayfield
lienee tässä suhteessa moderni yksilö, omalla aristokraattisen ylevällä
kekkulillaan, eikä Florencella ole hänelle pahaa sanaa sanottavana.
Komedia jatkaa voittokulkuaan läpi
historian, Ateenasta Roomaan, Roomasta muualle Eurooppaan. Näyttelijöiden
sosiaalinen status on vaihdellut aikakaudesta toiseen. Kreikassa naisille
sallittiin huilun soitto, miehet olivat arvostettuja lavahahmoja, joista
kilpailtiin. Roomassa näyttelijät olivat orjia. Heidän sosiaalinen statuksensa
oli alhainen. Vuonna 1944 Florence kommentoi poikaystäväänsä muutoin ylistävin
sanoin, mutta toteaa: ”Ainoa puute on se, että hän on näyttelijä. Eikä näyttelijöillä
ole yhtään rahaa.” Tänä päivänä
näyttelijät ovat enimmäkseen freelancereita eli heidän on taottava kun rauta on
kuumaa. On hyväksyttävä ajoittainen työttömyys ja suunniteltava elämä sen
mukaisesti. Vakituisella kiinnityksellä olevat ovat ”hautakivipaikassaan”.
Siinä on kuulemma puolensa - ja puolensa. Wanha rouwa ei oikein tiedä, sillä
hän on harrastaja. Amatööri, siis amateur = rakastaja. Enthusiast.
Rooman vallan aikana komedia
maallistuu ja viihteellistyy, rakkaudesta tulee yksi draaman pääelementeistä.
Gladiaattorinäytösten aikakaudella myös teatterin spektaakkeliluonne korostuu. Antiikin
komediaperintö elää wanhalle rouwalle tutuissa Molièren ja Shakespearen
teksteissä. Kirjailijat Rabelais, Cervantes, Swift ja Voltaire naamioivat
poliittiset hyökkäyksensä ilveilyyn ja tämä perintö kantaa nykypäivään vaikkapa
Monty Pythonin komedioissa.
Keskiajalla teatteriseurueet
kiertelivät vankkureillaan paikkakunnalta toiselle ja pystyttivät pienet lavansa
toreille ja turuille improvisaatioitaan varten. Koomiset hahmot esittivät tanssia,
imitaatioita ja muuta viihdettä satunnaisille ohikulkijoille. Vasta Commedia dell´Arte (”ammattilaisten
esittämä näytelmä”)1500 - 1700-lukujen Italiassa sai yleisön tulemaan
esiintymispaikalle ja maksamaan pääsylipun hinnan. Wanha rouwa on reissuillaan nähnyt
kyseistä teatteria uudelleen elvytettynä tyyppihahmoineen. Niiden naamiot,
puhetapa ja vaatteet kertovat hahmojen luonteet, ammatit, yhteiskuntaluokat ja
kotipaikkakunnat. Brittiläinen Punch and Judy- nukketeatteri on suoraan
tätä samaa jatkumoa. Tuossa renessanssin aikaisessa komediassa juonikuvio oli ennalta
sovittu, samoin kuin hahmojen suhteet toisiinsa. Repliikit improvisoitiin. Yllättävää
on, että näyttelijä erikoistui yhteen hahmoon koko uransa ajaksi. Hän saattoi
periä sen vanhemmaltaan tai ryhmästä poistuneelta. Näyttelijän velvollisuus oli
luoda itse hahmonsa repliikit ja monologit sekä vastata mimiikasta,
akrobatiasta ja muista tempuista. Ohjaajaa ei siis kaivattu.
Wanha rouwa laskee Florencen
ensemblen yhteisiä harjoitustunteja. Niitä tulee vähintään puolitoista sataa
ynnä oma harjoittelu kotona. Yhteensä parisen sataa tuntia. Prosessiin sisältyy
luentaa, analyysiä yksin ja yhdessä, kokeilua, yrityksiä, erehdyksiä ja
oivalluksia, pänttäämistä, tilan tutkimista, kehon kieltä, ilmeitä ja eleitä sekä
paljon naurua, kannustusta ja yhdessäolon iloa.
PROvinssin lavoilla Astrumissa,
Mustiolla ja Mathildedalissa nähdään lähikuukausina monenlaista komediallista
ainesta sisältäviä esityksiä ja vierailuja. On
Babylon, rohkea komedia vallasta, on viiden koomikon Salon Stand-up-ilta, on Tankki
täyteen - maallamuuttajat, on Vadelmavenepakolainen,
Palvelija, Lisää saikkua, kiitos, on Kiviä
taskussa.
Wanha rouwa merkkaa kalenteriinsa
kaiken hauskan. Hän suhtautuu esityksiin sekä keventävinä ilotteluina että myös
opintomatkoina toisten näyttelijöiden työskentelytapoihin sekä muiden ohjaajien
näkemyksiin. Wanha rouwa on vakuuttunut siitä, että paras tapa kehittyä on
katsoa itseään etevämpien esityksiä.
Florence ja Dorothy (Minna Ora) ilmaisevat vahingonilonsa liiankin avoimesti. Kuva: Jarmo Elomaa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti