keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Komediaa kautta aikain


Wanha rouwa alkaa pikkuhiljaa toipua Florencen ronskista entreestä PROvinssin lavalle. Turun Sanomien kriitikko Jouko Grönholm kysyy, onko Suurenmoista! puhdas komedia, onko se musiikkinäytelmä? Hän vastaa itse jämäkästi: ”Ei.” Esityksessä piilee hänen mukaansa komedian aineksia ja sirpaleita samoin kuin musiikkinäytelmän akordeja, mutta se on kuitenkin jotain muuta. ”Se kasvaa kiinnostavaksi ja pitkään askarruttavaksi draamaksi, koska se pakottaa katsojansa perimmäisen kysymyksen äärelle. Mille me oikeastaan nauramme, kun meitä huvittaa henkilöhahmo, joka laulaa auttamattomasti väärin.”

Wanhaa rouwaa kiinnostaa komedian historia ja kehitys nykypäivän tapakomediaksi ja sitcomiksi, tilannekomiikaksi. A vot, jäljet johtavat sylttytehtaalle, Antiikin ajan Kreikkaan ja Roomaan.  Wanha kunnon Aristoteles kirjoittaa Runousopissaan vuonna 335 eaa. että komedian tehtävä on esittää naurettavaa, viallista ja rumaa mutta ei aiheuttaa katsojassa tuskaa. Komedia jäljitelköön ihmisten hävettäviä ja naurettavia puolia ja pilkatkoon valtion johtajia. Tiedossa on, että poliittiset satiirit pohjautuivat varhaisiin falloslauluihin ja sisälsivät seksuaalisia vihjauksia, pilkatessaan aikansa ”julkimoita” (kuten Sokrates) tai instituutioita (kuten demokratia tai sodankäynti).  

Ateenassa siis vietettiin noihin aikoihin  Dionysia-juhlia, joita myöhemmin kutsuttiin Roomassa bakkanaaleiksi. Ne olivat monipäiväisiä, riehakkaita uhrikulkueita, joissa kannettiin komeita falloksia ja sallittiin yleinen juopuminen viininjumala- Dionysoksen kunniaksi. Juhlien yhteydessä järjestettiin näytelmäkilpailuja eli laadittiin komedioita, tragedioita ja satyyrinäytelmiä. Ja sitten taas kohoteltiin maljoja. Väliin kilpailtiin kuorotoiminnan saralla, mutta kyseessä lienevät pikemmin resitaatiot kuin laulut.  Wanha rouwa haluaa painottaa, että nuo näyttävät fallokset olivat Delfoin oraakkelien nimenomainen suositus lepyttää Dionysos, joka oli kuulemma lähettänyt ikävän alapään taudin ateenalaisille miehille rangaistuksena jumalisen uskon puutteesta. Ilmeisesti oraakkelin lääke oli havaittu toimivaksi, koskapa perinne jatkui pitkään. Ja sitten taas otettiin.

Florencen 1940-luvun maailmassa fallokset ovat raffinoituneet vilkkuviksi silmiksi ja puheeseen kätketyiksi vihjeiksi. Viinin lipittely on jalostunut satunnaisiksi sherryn naukkailuiksi.  Humaltuminen ja huppelissa toikkarointi tuntuvat yhä tänäänkin olevan vahvoja huumorin ja läpänheiton lähteitä. StClair Bayfield lienee tässä suhteessa moderni yksilö, omalla aristokraattisen ylevällä kekkulillaan, eikä Florencella ole hänelle pahaa sanaa sanottavana.

Komedia jatkaa voittokulkuaan läpi historian, Ateenasta Roomaan, Roomasta muualle Eurooppaan. Näyttelijöiden sosiaalinen status on vaihdellut aikakaudesta toiseen. Kreikassa naisille sallittiin huilun soitto, miehet olivat arvostettuja lavahahmoja, joista kilpailtiin. Roomassa näyttelijät olivat orjia. Heidän sosiaalinen statuksensa oli alhainen. Vuonna 1944 Florence kommentoi poikaystäväänsä muutoin ylistävin sanoin, mutta toteaa: ”Ainoa puute on se, että hän on näyttelijä. Eikä näyttelijöillä ole yhtään rahaa.”  Tänä päivänä näyttelijät ovat enimmäkseen freelancereita eli heidän on taottava kun rauta on kuumaa. On hyväksyttävä ajoittainen työttömyys ja suunniteltava elämä sen mukaisesti. Vakituisella kiinnityksellä olevat ovat ”hautakivipaikassaan”. Siinä on kuulemma puolensa - ja puolensa. Wanha rouwa ei oikein tiedä, sillä hän on harrastaja. Amatööri, siis amateur = rakastaja. Enthusiast.

Rooman vallan aikana komedia maallistuu ja viihteellistyy, rakkaudesta tulee yksi draaman pääelementeistä. Gladiaattorinäytösten aikakaudella myös teatterin spektaakkeliluonne korostuu. Antiikin komediaperintö elää wanhalle rouwalle tutuissa Molièren ja Shakespearen teksteissä. Kirjailijat Rabelais, Cervantes, Swift ja Voltaire naamioivat poliittiset hyökkäyksensä ilveilyyn ja tämä perintö kantaa nykypäivään vaikkapa Monty Pythonin komedioissa.

Keskiajalla teatteriseurueet kiertelivät vankkureillaan paikkakunnalta toiselle ja pystyttivät pienet lavansa toreille ja turuille improvisaatioitaan varten. Koomiset hahmot esittivät tanssia, imitaatioita ja muuta viihdettä satunnaisille ohikulkijoille. Vasta Commedia dell´Arte (”ammattilaisten esittämä näytelmä”)1500 - 1700-lukujen Italiassa sai yleisön tulemaan esiintymispaikalle ja maksamaan pääsylipun hinnan. Wanha rouwa on reissuillaan nähnyt kyseistä teatteria uudelleen elvytettynä tyyppihahmoineen. Niiden naamiot, puhetapa ja vaatteet kertovat hahmojen luonteet, ammatit, yhteiskuntaluokat ja kotipaikkakunnat.  Brittiläinen Punch and Judy- nukketeatteri on suoraan tätä samaa jatkumoa. Tuossa renessanssin aikaisessa komediassa juonikuvio oli ennalta sovittu, samoin kuin hahmojen suhteet toisiinsa. Repliikit improvisoitiin. Yllättävää on, että näyttelijä erikoistui yhteen hahmoon koko uransa ajaksi. Hän saattoi periä sen vanhemmaltaan tai ryhmästä poistuneelta. Näyttelijän velvollisuus oli luoda itse hahmonsa repliikit ja monologit sekä vastata mimiikasta, akrobatiasta ja muista tempuista. Ohjaajaa ei siis kaivattu.

Wanha rouwa laskee Florencen ensemblen yhteisiä harjoitustunteja. Niitä tulee vähintään puolitoista sataa ynnä oma harjoittelu kotona. Yhteensä parisen sataa tuntia. Prosessiin sisältyy luentaa, analyysiä yksin ja yhdessä, kokeilua, yrityksiä, erehdyksiä ja oivalluksia, pänttäämistä, tilan tutkimista, kehon kieltä, ilmeitä ja eleitä sekä paljon naurua, kannustusta ja yhdessäolon iloa.

PROvinssin lavoilla Astrumissa, Mustiolla ja Mathildedalissa nähdään lähikuukausina monenlaista komediallista ainesta sisältäviä esityksiä ja vierailuja. On Babylon, rohkea komedia vallasta, on viiden koomikon Salon Stand-up-ilta, on Tankki täyteen - maallamuuttajat, on Vadelmavenepakolainen, Palvelija, Lisää saikkua, kiitos, on Kiviä taskussa.
Wanha rouwa merkkaa kalenteriinsa kaiken hauskan. Hän suhtautuu esityksiin sekä keventävinä ilotteluina että myös opintomatkoina toisten näyttelijöiden työskentelytapoihin sekä muiden ohjaajien näkemyksiin. Wanha rouwa on vakuuttunut siitä, että paras tapa kehittyä on katsoa itseään etevämpien esityksiä.
Florence ja Dorothy (Minna Ora) ilmaisevat vahingonilonsa liiankin avoimesti. Kuva: Jarmo Elomaa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nettidieettailun ihmeellinen maailma

  Wanha rouwa avasi uuden aukeaman elämänsä ehtoopuolen päiväkirjassa, menneen elokuun alussa. Nelisentoista viikkoa sitten. Kuusi kiloa tak...