Kaksi koloratuuraajaa

Wanha rouwa on viime aikoina paneutunut taidemusiikkitermeihin eritoten italialaisen bel canto-tyylin saralla. Mikä ajaa hänet oopperamusiikin pariin, Mozartin ja Verdin? Florence Foster Jenkins! Leidi, jonka tiedetään laulaneen järkyttävän huonosti ja olleen silti suosittu konserttidiiva.

Lady Florence, tuo Philadelphian ja New Yorkin avokätinen musiikkimesenaatti, voisi olla ikänsä puolesta wanhan rouwan isoäiti. Toki jo manan majoille siirtyneitä molemmat, taivaallisten harppujen ja huilujen paratiisiin. Tästä viikosta eteenpäin wanha rouwa on Hän, teatterin lavalla, aina huhtikuun puoleen väliin saakka.

Mikä yhdistää noita kahta, diivaa ja rouwaa, jotka elivät eri aikaan, eri maanosissa ja erilaisissa kulttuuripiireissä? Rakkaus musiikkiin. Unelma koloratuurisopraanon virtuoottisista aarioista. Trillien, kadenssien ja improvisaatioiden hallinnasta.  He eivät kumpikaan onnistuneet järin hyvin. Rouwa vetäytyi klassisen laulun tunneilta paljon saaneena mutta totuutensa kohdanneena kevyemmän musiikin pariin. Lady puolestaan kiipesi lavoille yleisöjensä eteen, mitään häpeämättä.

Kiehtova lähtökohta alkaa tehdä roolityötä. Wanha rouwa etsii esiin faktoja toisesta rouvasta. Mitä tapahtui, miksi, milloin ja missä? Keitä Florencen yhteisöissä eli ja vaikutti? Mitä tästä kaikesta seurasi? Millaisia yhteisiä elementtejä näiltä kahdelta rouvalta löytyy. Millä tavoin he eroavat toisistaan? Minkä seikkojen vuoksi Florencesta on helppo pitää ja hänen valintojaan mahdollista ymmärtää? Näin nykyhetken rouwa asettautuu pikku hiljaa ladyn nahkoihin. Hän etsii tälle hahmoa ja habitusta, maneereja, tapaa olla tekemisissä elämänsä muiden ihmisten kanssa.Tapaa hyväksyä asioita tai torjua niitä. Ilmein, elein ja äänenpainoin.

Wanha rouwa lukee ääneen käsikirjoitusta ( Peter Quilter, Suurenmoista!, suom. Pentti Järvinen), toistaa, etsii painotuksia ja sävyjä. Hän luo itselleen mielikuvaa roolihahmosta. Sitä hän aikoo tarjota ohjaajalle, joka on Joonas Suominen Teatteri Provinssissa. Ohjaajan näkemys ja sana on kuitenkin laki, joten rouwa aikoo olla asenteissaan joustava.

Samoilla koordinaateilla toimivat myös kanssanäyttelijät, poikaystävä St Clairina Heikki Saarinen sekä pianistia, Cosme McMoonia esittävä Markus Niemi.

Työryhmä on saanut aikataulut sähköpostiin ja kalenteri täyttyy itse kunkin osalta tarvittavalla määrällä treenejä.  Wanha rouwa harjoittelee 38 iltana ennen ensi-iltaa, joka on 28.2. Se kuulostaa paljolta, mutta kaikki kerrat ovat tarpeen. Kyseessä on komedia ja siinä rytmi on tärkeä. Sitä hiotaankin loppuun saakka.

Asemaharjoitukset ovat alkaneet. Ulkopuolisesta katsojasta työvaihe voisi näyttää sekavalta. Kuljetaan ristiin rastiin näyttämöä plari eli roolivihko kädessä. Haetaan sisääntuloja ja poistumisia, paikkoja näyttämön eri osissa. Toistetaan samoja repliikkejä, eri tavoin, sävyin ja tempoin. Näin kahlataan teksti läpi, että saadaan tuntuma tarinaan, joka halutaan yleisölle kertoa. Saman juonen voisi kuvata monin eri tavoin ja tuotos onkin aina ohjaajansa ja työryhmän näköinen.

Wanha rouwa ja pianistinsa ovat jo harjoitelleet aarioita aiemmin yhdessä. Tehtävä on haastava, sillä väärin laulaminen ei ole helppoa. Siinä pitää olla logiikkaa. Se ei ole vain huolimatonta loilotusta. Koska wanha rouwa tietää teoriassa klassisen laulannan salat, hän soveltaa vuosien oppia väärin laulamiseen. Ydinseikka on huono hengitys. Ei keskivartalon tukea, ei sointia. Pään väärä asento ja ylävartalon jännittäminen luovat vokaalisen loppusilauksen. Kamalalta kuulostaa, kuten tuleekin. Silti wanha rouwa tuntee empatiaa Florencea kohtaan. Hän pitää tämän sammumattomasta intohimosta ja asenteesta. ”Todellisuus on aivan ylimainostettua. Minä ainakin kävelen mieluummin jalat muutaman sentin irti maasta.”

Lentoon lähdössä. Kuva: Studio Manta