Loma joillakin - toisilla aina?

Wanha rouwa ei lomaile enää kuten ennen. Hänellä ei ole lakisääteisiä lepopäiviä, ei syys- ja talvilomia, ei pääsiäisvapaita, ei joulun ajan hengähdystaukoa. Hiljenemistä juhlaan arjen jälkeen. Puutteesta syntyy rouvalle väkisinkin tyhjä olo. Ihminen tarvitsee elämäänsä rytmin: on aika touhuta ja sitten levätä. Lukukauden päättyminen koulussa merkitsi aikoinaan tällaista konkreettista rytmin vaihdosta. Joulukahvit kollegoiden kanssa kauniisti katetussa ruokasalissa, Maa on niin kaunis juuri murroksessa olevien äänien kajauttamana kynttilöin valaistussa kirkossa. Todistusten jako luokissa ja teinien riemu, kun pimeä syksy vaatimuksineen on vihdoinkin ohi. Joululoma! Pöytien siivous opettajainhuoneessa ja vuoden viimeinen konvehtikahvi.

Paperit on ansiokkaasti mapitettu tai saatettu silppuriin, työpöydän laatikot raivattu, seinät riisuttu itsetehdyistä julisteista ja ryhmätöistä ja kiertoon kerätyt kirjat järjestelty odottamaan uusia haltijoita kevään ensimmäiseen jaksoon. Sitten joskus, kun ensin on levätty oikein kunnolla, parhaassa tapauksessa parikin viikkoa. – No, opettajan lepo on suhteellinen käsite. Wanha rouwa muistaa käyttäneensä joulun välipäivät yleensä uusiin kurssisuunnitelmiin. Työvaiheiden suunnitteluun, mind mappien piirusteluun oppilaita varten. Rautalankamallien rakenteluun, jotta uudet opittavat asiat avautuvat paremmin, sitten tammikuussa. Ja siitä eteenpäin, kesään asti.  

 

Wanha rouwa istuu lohenväriseen lukutuoliinsa ja antaa mielikuvituksensa syttyä. Kaksi nuorta naista ilmestyvät näköpiiriin, ensimmäinen syysloskan keskelle, toinen helteiselle kadulle. Kaupunki on molemmilla sama, aika toinen.

Maisa Murmelin nostelee farkkujensa lahkeita ja harppoo sohjon keskeltä vinoon routineen jalkakäytävän puolelle. Onneksi goretex-saappaat pitävät vettä ja ovat vielä siedettävän näköiset.  Pendolino naapurikaupungista oli saapunut myöhässä, taas kerran. Nyt on pistettävä hölkäksi. Nuori maisterisnainen pinkoo pitkin Asemakatua kohti torin ylälaidalla könöttävää yläkoulua, ”keskitysleiriä”, kuten oppilaat sitä mielestään osuvasti kuvaavat. On totta, että rakennus kaipaa kipeästi remonttia. On hajuhaittaa, on heikkoa ilmanlaatua.  Vaan minkäs teet, kaupungissa on monia vastaavia rahareikiä.

Maisan selän takaa kuuluu kulkupelin kaksitahtista putinaa ja äänitorven ummehtunut kirahdus. Ohi puksuttavan tulipunaisen mopoauton tuulilasissa heilahtavat ensin karvanopat, sitten avoimessa ikkunassa Näätäsen perintöprinssin keltaiset sormet, joiden välissä sauhuaa vastikään palamaan pantu tupakka. ”Moro, Maisa!”  Demonstraation makua. Maisa ei ole tervehdystä kuulevinaan. Mopoautosta jää räntäsateeseen palaneen rasvan käry. Sillankulmaan parkkeerannut Hartwallin rekka töräyttelee peruutusääntä ja trukki nostaa kolisevan lavan Oasiksen terassille. Pinkissä pitsihuvilassa on ollut ravintola jo ammoisista ajoista, tai mistä sen tietää. Maisahan käy täällä vain töissä.

Tididiidii-tididiidii-tididiidii-dum. Maisan puhelin puhkeaa visertämään. Taasko joku hajamielinen huoltaja ilmoittaa viimetingan lomasta? Mikäköhän tällä kertaa, kaksi edullista peruutusviikkoa Thaimaassa?  Maisa Murmelin pyyhkäisee näytön kuivaksi ja tihrustaa tekstiä: ” tulen kummiski kouluun kosk  loma meni puihin japanis maanjäristys ei voi mennä jokke ”. Itkevä hymiö.

                         - - - - - - - - -

Vaclava  Vesicko astuu monorailista pysäkille heinäkuun kosteaan kuumuuteen. Innovaatioinstituutin hopeinen lasipalatsi kohoaa pyörötorneineen korkeuksiin keskellä betoni- ja teräsrakenteista aukiota. Vaclava kohentaa nanohaalarinsa etumusta, jotta vaate reagoisi nopeammin muuttuvaan lämpötilaan ja alkaisi tuulettaa. Suolainen hiki valuu noroina kainaloista. Vastaantulijoita on vähän, luonnollisesti.

Vaclava kävelee rivakasti ohi humisevan tietokoneterminaalin kohti Biodomea, keskustan kokeellista keidasta, joka on pystytetty jättikokoisen makeanveden altaan äärelle. Rannalla laiduntaa muinaista Ylämaan karjaa, joka on onnistuttu pelastamaan sukupuutolta. Vaclava pysähtyy nuuhkimaan vahva-aromista naudan tuoksua. Paluu luontoon- kommuuni vastaa luomulihan ja nahan tuotannosta, Vaclava johtaa tutkimusprojektin finanssiosastoa. Muovin käytöstä ollaan teollisuudessa luopumassa ja korvataan tuo pahamaineinen materiaali sellusta innovoidulla puukuidulla. Mäen päällä humisee tuulipuisto ja pellolle rakennettu aurinkopaneelikenttä myy ylijäämäsähkönsä naapurikaupungin akuntankkauspisteisiin.

Vaclava vilkaisee ohi mennessään infotaulun hologrammi-installaatiota ja on jäädä hiljaisen sähköauton töytäisemäksi. Hän pui nyrkkiään lippalakkipäiselle ukolle, joka ei ole vaivautunut käynnistämään kohinageneraattoria. Vapaasti lentelevä leijukamera taltioi Vaclavan mielenilmauksen ja lähettää sen valvontakeskukseen kuten muunkin kuvamateriaalin kaupungin liikenteestä. Isoveli valvoo vaan ei tee mitään. Kunhan tilastoi ja analysoi näkemäänsä.Vertailun vuoksi.

”Kolossaalisen jylhä, hygieenisen hohtava”, toitottaa kovaääninen asuntomainostaan Oasiskadun kulmassa. ”Tee sijoitus tulevaisuuteesi. Toimivat palvelukanavat, ilmastoidut kävelysillat ja turvatunnelit takaavat sinulle ja rakkaillesi laadukkaan ja sisältörikkaan elämän-elämän-elämän -män-män-män-män-män-män…”

Wanha rouwa paussittaa päänsisäisen  lyhytfilminsä koska kahvihammas ilmoittaa juuri olemassaolostaan. Hiukan Presidenttiä ja sekaan ripaus Joulua. Siinä se.

Olkoon joulu jokaiselle, kullekin tyylinsä mukainen.