Riivaajat kansissa, Riivaajat lavoilla

Wanha rouwa käväisi katsomassa monodraamaesityksen Fjodor Dostojevskin Riivaajista ensin Isolla Kylällä Teatteri Jurkassa, sitten naapurikaupungissa, Turun Kaupunginteatterin Sopukassa. Näyttelijä Markus Järvenpää elää molemmissa yksin kaikki kymmenen roolia. Kyseessä on kolmen kaupungin yhteistuotanto Turun, Tampereen Teatterin ja huoneteatteri Jurkan voimin. Kysymyksiä rouwassa herätti alkuperäisopus, Riivaajat. Miten ihmeessä poimia siitä olennainen osa näyttämölle? Ohjaaja Tuomo Rämö ja työryhmä ovat onnistuneet haasteen edessä.

Riivatun tiiliskivi

Wanha rouwa on kahlannut läpi melkoisen määrän opuksia elämänsä aikana. Hän tunnustaa karvain mielin, että venäläinen kirjallisuus on hänelle itselleen vaikeaa ja ristiriitaista. Romaanit ovat tylsiä, pölyisiä, akateemisia ja vanhahtavia. Missä vika? Syitä saa etsiä eri suunnista, lukijasta, kirjailijasta, kulttuurieroista, käännösongelmista. Lukijan ei onneksi tarvitse olla asiaan vihkiytyneiden salaseuran jäsen. Riittää, että yrittää.

Tietenkään rouwa ei paini dilemmansa kanssa yksin, moni muukin jättää venäläisen klassikon kesken. Rouwa itse eksyy henkilönnimien ja titteleiden viidakkoon.  Hän tietää, että patronyymien eli isännimien käyttö puhuttelussa on Venäjällä kunnianosoitus. Ivan Ivanovits Ivanov on siis Ivan Ivaninpoika Ivanien suvusta, isä-Ivania arvostaen. Sisar Anna puolestaan on Anna Ivanovna Ivanova.

Entäpä tittelit? Ne jakaantuvat siviili- ja hovivirkoihin sekä sotilasarvoihin. Rouwaa hymyilyttävät termit ”nimineuvos” ja ”salaneuvos”. Kollegiasessori sentään kuulostaa juhlavalta.

Henkilögallerian sotkuisuutta monissa klassikoissa lisäävät hellittelynimet. Ivanista voi välillä tulla Vanja, Vladimirista Volodja, Vova ja Vladik, riippuen siitä kuka hänelle puhuu. Nikolain lempinimiä ovat vaikkapa Kolja, Lado ja Nika, Mariasta tulee Masa, Olgasta Ljolja jne.

Viv Groskop kuvailee hirtehisesti kirjassaan Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista perivenäläistä käsitystä elämästä. Polttavia kysymyksiä ovat mm ”onko kaikki pelkkää sattumaa?” ja ”entä jos en saa vastarakkautta?” Klassikkoteoksissa synkät ihmiset etsivät syyllisiä ahdinkoihinsa ja etsiessään toteavat elämänsä olevan epämukavaa ja odottavansa vain kuolemaa. Silti nämä samat synkistelijät vannovat nautintojen nimiin.

Wanha rouwa aloitti Riivaajien lukemisen kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla hän piruuttaan punnitsi teoksen, noin 800 grammaa ja tekstiä lähes 800 sivua. Ei iltalukemistoa sänkyyn! Tiiliskivi on kolmiosainen ja kukin osa on jaettu lukuihin, joilla on alaotsikko, esim. ”Juhlan alku”, joka on puolestaan jaettu alalukuihin roomalaisin numeroin. On siinä rakennetta kylliksi!

Ensimmäinen osa kuvailee seurapiiridraamaa, naimahankkeita, juoruja ja skandaaleja.

Toisessa osassa näytetään kuinka vallankumoukselliset liikehtivät ja haluavat suistaa vanhan vallan. Sosialismi saapuu Venäjän keisarikuntaan.

Kolmas osa kuvaa kaiken purkauksen ja näyttää väkivaltaisen lopun, murhineen ja itsemurhineen.

Dostojevski tuntuu pohtivan, että jos uskonto on menettänyt merkityksensä eli Jumalaa ei ole, voiko ihminen olla itse jumala. Onko kaikki silloin luvallista?

Rouwan teoksen suomennoksen liitteenä on sensuurin aikoinaan poistama osa, Stavroginin henkilökuva, josta kopio kuulemma löytyy Moskovan keskusarkistosta.

Dostojevski kirjoitti teoksensa vuosina 1870-1872 oleskellessaan ulkomailla.

Riivaajien suomennoksen kieli rönsyää ja koukeroi. Yksityiskohtaista kuvausta on paljon. Tapahtumat rakentuvat aikansa vallankumoukselliselle liikehdinnälle Venäjällä, anarkistiliikkeen sisäisille välienselvittelyille. Fanaattiset salaliittolaiset haaveilevat yhteiskunnallisesta muutoksesta, keinoja kaihtamatta. Kirjailija kertoo totuutensa henkilöiden elämästä ja tunteista sekä sen mihin kaikki johtaa. Miten pitäisi elää, miten ei pidä elää.

Tiiliskivi sovitetaan näyttämölle

Ohjaaja Tuomo Rämö ja kaikkien roolien esittäjä Markus Järvenpää keskustelevat teoksesta Teatteri Jurkassa (striimaus 29.10.2019). Dramatisointi alkaa kirjan keskeltä tilanteesta, jossa ollaan jo irtautumassa liikkeestä. Enää ei ole valtataistelua, tarinaan ei tule uusia hahmoja. Esityksestä puuttuu ”kuinka kaikki alkoi rakentua”-selvitys. Tiiliskivestä on näyttämölle poimittu vain olennainen, seitsemän näyteltyä hahmoa sekä kolme äänihahmoa.

Tekijät taustoittavat, kuinka Dostojevski oli nuorena miehenä itse mukana vallankumoussolussa ja päätyi joksikin aikaa Siperiaan. Hartaana ortodoksina hän pohtii romaanissa keisarin keikauttamiseen pyrkineitä tapahtumia teologis-psykologisesta näkökulmasta. Kirjailija oli kuitenkin itse konservatiivi. Hänen mukaansa uudet aatteet ajavat ihmiset sekaisin. Vertauksena toimii Raamatun tapahtuma, jossa Jeesus ajaa riivaajat sikoihin ja nämä ryntäävät alas jyrkänteeltä. Tästä nimi teokselle.

Kirjassa ulkomailla vuosia oleskelleita sivistyneitä joskin kyynisiä nuoria alkaa kiehtoa rikos, jolla todistaa oma ylivertaisuus (Verhovenskin ja Stavroginin hahmot). Utopistiset uudistusmieliset nuoret saavat demonisia ideoita.

Järvenpää kertoo, että näyttämösovitus haluaa tuoda lämpöä esitykseen korostamalla ystävyyttä enemmän kuin romaani tekee. Verhovenskin hahmon ytimessä on syvä haava, katkera isäsuhde, minkä vuoksi hän palvoo ystäväänsä Stavroginia. Tästä haavasta poikii myös isä-poika-kaksintaistelu, jollaista teoksessa ei ole. Pikkukaupungin vallankumouksellinen solu jäsenineen ja läheisineen haluaa tehdä maailmasta paremman paikan elää. Sukupolvet ja aatteet törmäävät, kansakunta on jakaantunut kahtia. Keskushahmot pohtivat mitä keinoja taistelussa voi käyttää, onko murha liian kova hinta.

Jurkan versio syksyllä

Teatteri Jurkka on intiimi tila, huoneteatteri. Kyytiläisiä mahtuu mukaan bussilastillisen verran. Näyttelijä tulee melkein eturivin katsojan iholle, kosketusetäisyydelle. Wanha rouwa haluaakin lähikontaktiin ja huomaa pian sitoutuvansa muun väen kanssa solun kokouksen tavoitteisiin kun Stavrogin taitavasti manipuloi osallistujat ottamaan kantaa vallankumouksen puolesta. Kaikki huutavat: ”Toimintaa! Ei toiveita!”

Rouwan fokus tässä esityksessä on näyttelijäntyössä. Millä keinoin Järvenpää luo nuo seitsemän hahmoaan pienelle pinta-alalle? Millaista elekieltä hän käyttää, millaista ääntä ja rytmiä, mitä rekvisiittaa? Läheisyys sitouttaa katsojan solun jäseneksi. Järvenpää käyttää pieniä eleitä, pieniä taukoja, saa aikaan mielenkiintoisia jännitteitä hahmojen välille. Näin läheltä wanha rouwa ei milloinkaan ole eläytynyt tällaiseen aiheeseen. Minimalismi näyttämöllä on harkittua. Punamusta väritys luo aavistuksen piilevästä pahuudesta, hahmot vaihtuvat toiseksi vain yhtä esinettä vaihtamalla: silmälasit, viuhka, hansikkaat, kaulus…Yleisöllä on myös roolinsa rekvisiitan kannattelussa. Rouwa saa pidellä pitkään tärkeää kirjettä, jonka sisältö paljastuu vasta myöhemmin.

Näytelmän päättymisen jälkeen rouwa on varma, että pystyy nyt lukemaan romaanin ennakkoluulottomasti loppuun asti kotona. Häntä jää kuitenkin koukuttamaan ajatus nähdä Riivaajien Turun versio. Mitä tapahtuu sitoutumiskokemukselle, kun katsojan etäisyys tapahtumiin kasvaa? Näkyykö rekvisiitta kunnolla? Miten pelataan valoilla, joita Jurkassa on niukalti?

Turun versio kevättalvella

Rouwa tuntee tällä kertaa tekstin. Hän istuutuu tietoisesti Sopukan takariville, kauas tapahtumien ytimestä. Fokus on nyt kokonaisuudessa, dramatisoinnissa. Ovatko hahmot täältä nähtyinä uskottavia?

Toisin kuin Jurkassa valot suuntaavat katseen tapahtumiin, ennakoivat tulevaan henkilöön. Jurkassa nuo siirrot olivat näyttelijän vastuulla, nyt valomiehen.

Etäisyys vaikuttaa siihen, että kun eturivit sitoutuvat kokouksen jäseniksi, rouwa itse jää tarkkailijaksi analysoimaan hahmojen motiiveja ja heidän arvomaailmaansa. Hän kokee, että etäännyttäminen ja sitouttaminen ovat tässä esityksessä keinoja tutkia tekstin toisaalta historiallista painoarvoa, toisaalta ajankohtaisuutta. Tekstin sovittajat ovat varmasti painineet kysymysten kanssa: mitä, kenelle, miten?

Tuliko tulkintaan muutoksia, kun esitys siirtyi pienestä tilasta isompaan? Rouwan mielestä kyllä, vaikka muistikin saattaa leveillä vuosilustoilla jo tehdä tepposet. Liikkeet voidaan tehdä isommin, kokouspuhe solulle levittää laajemmalle. Satovin humoristinen yksinpuhelupätkä oli rouwan silmissä pidentynyt ja siinä hyvin onnistunut. Kaksintaistelusta kasvoi keventävä, isän hahmoa koomisesti syventävä episodi.

Jurkan esityksessä näyttelijä on kuin lähikuva, jossa katsoja keskittyy kasvoihin ja ylävartaloon. Hahmon puhe ja katse kohdentuvat yksilöille. Turun kokokuvassa ilmeiden nyanssit heikkenevät, mutta äänensävyjen ja vartalon liikkeiden merkitys kasvaa. Puhe osoitetaan isommalle joukolle samanaikaisesti. Valoja rajaamalla saadaan kaikki katsojat keskittämään huomio samaan asiaan yhtä aikaa. Interaktio on ehkä vähäisempää mutta kokonaiskuva tarkentuu.

Tuliko wanha rouwa hullua hurskaammaksi nähtyään esityksen toistamiseen? Kyllä. Kirillovin  persoona ja pyrkimykset tarkentuivat, Stavroginin älyllisyys ja suunnitelmallisuus korostuivat, Verhovenskin neuroosit saivat näkyvyyttä ja Satovin inhimillinen katumus vetosi rouwan syvimpiin tunteisiin.

Millä tavoin teos on ajankohtainen? Ketkä haluavat tänään muuttaa maailmaa: ilmastonmuutosta vastaan taistelevat, antirasistit, kettutytöt? Löytyykö muutoshalukkuutta, onko meillä tarve uudistaa tiedettä / taidetta? Mikä on Internetin vaikutus nyt kun totuuden tuottamisen mekanismit ovat ”menneet uusiksi”? Sitä voimme itse kukin miettiä tykönämme.

Kuva: Marko Mäkinen