Karvat pystyyn kuorossa

Opiskeluvuosina, hitaanpuoleisella 70-luvulla, perustimme osakuntaan lauluköörin Agit Prop-hengessä. Tuolloin perehdyin ensi kertaa stemmalaulun salaisuuksiin, kohtalaisesti onnistuen.

Melko pian totesin itsessäni hyvän syyn saada henkilökohtaista ohjausta ja hakeuduin entisen oopperalaulajattaren pakeille. Pirkko-täti oli ymmärtäväinen mutta tiukka ja tuomitsi jo lähtöruudussa ”kaisakorhosmaisen avolaulannan”, jota hänelle rohkeasti tarjoilin. Tyyli ja tahti todellakin muuttuivat ja pääsin alustavasti jyvälle hengityslihasten sijainnista. Vaccain vokaliisit nenän edessä lauloin peilikuvalleni ja tarkkailin pallean liikkeitä ja leuan asentoa. Klassinen laulanta on hikistä urakointia ja sain noina kuukausina käsityksen tuon urheilulajin todellisesta vaativuudesta.

Vauhdikkaina ruuhkavuosina vaihdoin laulun toiseen liikunnan muotoon, steppitanssiin, johon hurahdin niin perinpohjaisesti, että toista polvea oli korjailtava kahteen otteeseen. ”Aikansa kutakin”, totesivat ligamentit lumpiossa. Koska en ole paikalla pysyttelevää sorttia, tulin helposti ylipuhutuksi viihdekuoron koelauluun. Sillä musiikin polulla olen edelleen, 20 vuotta myöhemmin.

Ennen kuin kuoro alkaa treenata ohjelmistoa, sen on aiheellista pohtia miksi se laulaa ja kenelle.  Laulu ilman yleisöä on toki terapiaa itselle, mutta se ei vielä riitä riman korkealla pitämiseen. Tarkoituksemme on kehittyä yhdessä ja yksilöinä. Meidän kuoromme kertoo lauluillaan tarinoita elämästä ja ihmisen osasta maailmassa. Toivomme yleisön viihtyvän, siksi kiinnitämme huomion tekstin tulkintaan, musiikin svengiin ja soundiin. Koreografiat elävöittävät katsojan kokemusta. Ei kukaan jaksa katsoa kahta tuntia tumput suorina korokkeilla jököttävää ykstotista massaa. Ei enää nykypäivänä.

Kuoroesitykset ovat enemmän kuin laulujensa summa. Ne sisältävät ohjelmistovalinnat, sovitukset, säestyksen, juonnot, äänentoiston ja valot, puvut ja mahdolliset projisoinnit valkokankaalle. Kuoronjohtajan näkemys on tietysti lakimme ja hänen näyttöönsä me luotamme kun sanat ja stemmat eli nuotit vihdoin jätetään pois ja ohjelmisto osataan ulkoa kaikissa ääniryhmissä.

Yksilötasolla olemme itse kukin vastuussa omasta osaamisesta. Ääniryhmiä on neljä: sopraanot, altot, tenorit ja bassot. Useissa sovituksissa ryhmät vielä puolitetaan matalampaan ja korkeampaan ääneen, jolloin saatamme laulaa kahdeksaakin stemmaa samaan aikaan. Haastavaa! Ääniryhmän sisällä pyrimme yhtenäiseen sointiin. Sopraanot ovat heleitä ja tyttömäisiä, altot tummia ja vahvoja, tenorit kevyitä ja poikamaisia ja bassot miehisiä miehiä. Ääntä tuotetaan ryhmissä eri tavoin. On rintarekisteriä ja pää-ääniä, noin yksinkertaistettuna. Kuoronjohtajamme on myös laulunopettaja ja hänen johdollaan treenaamme äänenmuodostusta ja hengitystä sekä vokaalisointia ja myös kerronnallista ilmaisua tekstin tulkinnassa.

Minulla on ilo laulaa kuororivistössä paikalla, johon kuulen kaikkien ryhmien stemmat yhtä aikaa. Kuulen harmonian. Paikka on altis pasmoissa sekaantumiselle, joten oma stemma on osattava hyvin, ettei lähde mukaan vieraaseen ääneen. Kotiharjoittelu on avain oppimiseen ja pidämme usein ryhmän sisällä ylimääräisiä stemmaharjoituksia ja jaamme treenimateriaalia nauhoituksina.

Solistinen laulaminen eroaa kuorolaulusta kuin yö päivästä. Siinä missä yksittäinen ääni ei saa erottua stemmalaulajien joukosta, solistin taas pitää kuulua juuri erilaisuutensa avulla. Hän voi fraseerata ja ”niekkuakin” vapaasti oman tulkintansa pohjalta. Avainsana on hengitys, siis  äänen tuotto.

Ääni syntyy, kun keuhkojen sisältämä hengitysilma purkautuu pallean työntämänä ylös henkitorveen ja pistää siellä äänihuulet värähtelemään. Ei ihme, että a, e, i, o, u, y, ä ja ö ovat nimeltään ”vokaaleja”. Syntyväthän ne äänihuulissa, engl. vocals. Toiset vokaalit ovat suussa ”etisiä”, toiset ”takaisia” mutta kaikkien pitäisi tulla ulos suusta maskin kautta. Helppoa vai? No ei.

Äänteet puolestaan syntyvät suun sisällä, uloshengitysilmaan kielen, kitalaen ja hampaiston avulla. Laulaessa keskivartalolihakset toimivat pumppuna, kurkku on ”auki”, kitalaki leveänä ja pehmeä kitalaki korkealla, leuka alhaalla ja kieli aktiivisena tekstiä synnyttämässä. Ilman kulkua ei saa estää kurkkua ”kuristamalla” tai puskemalla ääntä ylös ja ulos. Ääni haluaa virrata vapaasti. Ei ihme, että laulaessa tulee hiki ja pulssi kohoaa. Kyllä se käy hyvästä urheilusuorituksesta, vaikka vaivattomalta näyttääkin. Huolimatta siitä, että keskivartalotuki on ykkösasemassa, kasvojen lihaksisto ei ole merkityksetön sekään äänen tuotossa. Sieraimet pidetään auki, poskilihakset pienessä hymyssä soundia keventämässä sekä silmät avoinna ja otsarypyt sileinä. Helppoa vai? No ei. Kokeilepa hengittää sisään mielikuvana tynnyrin täyttö. Puhalla sitten ilmat pihalle ilman että tynnyrisi menee milliäkään kasaan. Siinä sinulle ”laulajan tuki”. Ja muista hymyillä.

Joskus kuoromme soi täydellisyyttä hipoen. Mistä sen tietää? Sen tietää, kun miesten bassot selkämme takana soivat niin vahvoina ja matalina että omat ihokarvat nousevat virtauksesta pystyyn kesken kappaleen. Se tunne on moniaistillinen ja niin kokonaisvaltainen, ettei sitä pysty edes selittämään ulkopuoliselle. Se pitää vain kokea itse. 

Takavuosina Viihdelaulajat kisasivat Turun konserttitalolla, aiheena Laila Kinnusen laulut. Kuoroamme johti tuolloin MusO Johanna Kotilainen. Aikaa on kulunut ja väki vaihtunut. Uudet laulajat ovat aina tervetulleita kuoroon. Me olemme rentoa ja hyväntuulista porukkaa.