Ikään ja säätyyn katsomatta

Mikä on se elämän alue, jolla kaikki puhaltavat yhteen hiileen iästä, koosta ja sukupuolesta riippumatta? He jakavat siellä keskenään psyykkiset ja fyysiset kokemuksensa pohtimatta erityisemmin miltä näyttävät tai vaikuttavat toimiessaan yhteiseksi hyväksi. Tuo paikka on näyttämö. 

Mikä ajaa ujonkin ihmisen ilta toisensa jälkeen uuvuttaviin harjoituksiin, kohtaamaan uusia haasteita ja sietämään jännitystä kritiikin edessä? Se on itse kunkin aivojen mielihyväkoneisto, sen dopamiinirata.  Keskiaivot, aivokuori ja otsalohko varastoivat meihin muistijälkiä ja kokemuksia, jotka toistuvasti värittyvät tunneryöpyllä. Mielihyvää säätelevät hormonit kuten serotoniini ja endorfiinit tuottavat yhä uudelleen dopamiinikylvyn, huumaavan euforian. Mielihyvä alkaa sitoutua sen käynnistäjään eli teatteriin ja varsinkin ensi-illan tuottamaan yhteisölliseen kokemukseen. Palkitsevat kokemukset ovat parhaita opettajia ja pian harrastaja huomaa olevansa kunnolla koukussa tuohon illuusion tuottamiseen. Teatterissahan ei mikään ole totta. Yleisö on uskovinaan näkemänsä tarinan ja näyttelijä on olevinaan henkilö kertomuksessa. Näyttämö edustaa tapahtumapaikkaa, jota se ei oikeasti ole. Ja tästä kaikesta illuusiosta katsoja on valmis maksamaan jakaakseen mielihyvän – tai jonkin muun kokemuksen – näyttelijöiden ja kanssakulkijoiden kanssa. Katharsis? Mieltä puhdistava vaikutus? 

Meidän Anatevkamme Provinssin näyttämöllä on kotimme. Siellä on Tevjen matala maja, Motelin räätälinliike, vaja, piha ja aukio. Katsoja on milloin sisällä tuvassa sapatti-illallisella, milloin Golden ja Tevjen makuukamarissa painajaista jakamassa.  Yleisö pääsee osalliseksi kapakka-illasta, jossa tyttären kohtaloa sinetöidään. Se saa tanssia mukana häissä, kun Motel ja Tzeitel vihdoin saavat toisensa. Lopuksi katsoja kokee häädön tunnelmat ja lähdön rakkaasta Anatevkasta. Tämä kaikki vajaan kolmen tunnin aikana muutaman kymmenen neliön kokoisella alueella, jossa soittaa kahdeksanhenkinen orkesteri ja jolla liikkuu parhaimmillaan kolmekymmentä esiintyjää. Tätä minä kutsun todelliseksi illuusioksi. 

Rakastan toistuvia läsnäolon hetkiä lavalla. Roolissani elän vain hetkeä kerrallaan. Menneisyyteen ei ole paluuta, tulevasta en tiedä. Vaikka repliikit ja asemat pysyvät samoina esityskerrasta toiseen, yksikään näytös ei ole edellisensä kopio vaan ainutlaatuinen tuotos. Elämme roolejamme suhteessa muihin tapahtumissa mukana oleviin henkilöihin. 

Viulunsoittaja on suurin tuotanto, jossa olen ollut mukana. Tuotantopuolella on ollut suuria haasteita ja paljon pelissä. Ohjaajia on neljä: näyttelijäntyö, koreografiat, musiikin johto, laulut. Teos ei ole mitään ilman toimivia lavasteita, puvustusta, maskeja, äänentoistoa ja valoja. Meillä näyttelijät tanssivat ja tanssijat näyttelevät. Kaikki laulavat.  Ikähaitarimme on alun toisella kymmenellä olevista kahdeksankymppiseen. Meitä kaikkia tarvitaan, olemme tärkeitä toisillemme. 

Ensi-illan jälkeinen karonkka sinetöi meidät yhdeksi ryhmäksi. Harjoitusvaiheessa olemme ehkä tavanneet toisemme  vilahdukselta ja tutuksi ovat tulleet vain samoissa kohtauksissa näyttelevät. Läpimenot harjoituskauden lopussa ovat intensiivisiä ja hektisiä. Siellä ei ole aikaa kohdata kanssakulkijaa yksilönä. Sen vuoksi yhteiset juhlat – bileet – ovat tärkeä etappi ennen kuin ohjaajat päästävät meistä lopullisesti irti. Sitten olemme omillamme. 

Aloitin teatteriharrastukseni yliopistolla pohjalaisessa osakunnassa 70-luvun lopulla. Järjestimme ”mallasiltamia” eli maltamia ohjelmanumeroineen. Nykyisin ne olisivat kai lähinnä speksejä. Musiikki ja laulaminen tulivat heti mukaan kuvioihin. Tanssiharrastuksesta on ollut myös iloa teatterin saralla, vaikka ikä ja kulumat  hidastavat menoa. Onneksi vielä vasta hiukan! Ruuhkavuosina en voinut sitoutua talvituotantoihin ja panostin sitten ilmaisun opettamiseen. Ei oppi ojaan kaada, opettajaakaan. Nyt eläkkeellä on aikaa ja voimavaroja osallistua aktiivisesti ja sen teen. Tulee nimittäin sekin aika vielä, jolloin ei jaksa, pysty eikä huvita. Sitä en odota enkä ennakkoon murehdi, tulee kun on tullakseen.

Nautitaan nyt!

Nostalgiaa osakunnan illanvietosta Turussa. Hartaasti laulamme Markun kitaroidessa etualalla. Tunnistan itseni neidoksi helyt kaulassa. Pienellä kokoonpanolla olimme kerran esiintymässä Bottalla vappukeikalla oikein kutsuttuina, niin ettei sitä ihan "yhtä tyhjän kanssa" oltu.